maanantaina, marraskuuta 30, 2009

Jouluvihko

Minulla on tavallinen sinikantinen ruutuvihko, jonka kannessa lukee Joulu. Vihossa on meillä toistuvien jouluruokien reseptejä, työlistoja (laiska töitään laskee, tiedetään), siellä on kommentteja valmisruoista, hinnoista, valmistajista ja sitten siellä on kulloisenkin joulun ruokalista - aatto, joulupäivä, tapaninpäivä - ja luettelo joululeipomuksista. Siinä vihossa on viimeiset 12 joulua ja nyt kun sitä lukee, se onkin mielenkiintoinen ja palauttaa mieleen monenlaista. Siinä on perheen ruokakulttuuria, ajankuvaa ja ties mitä. Käynnistäessäni tietojen keräyksen en ajatellut muuta kuin ettei tarvitsisi joka vuosi etsiä ja selata samoja reseptejä ja muistella millainen kinkku viimeksi hankittiin ja mistä.
Nyt minä näen vihosta miten asiat pysyvät samoina samalla kun ne muuttuvat. Vihosta näkee millä kohdalla yhdestä joulunviettäjästä tuli kasvissyöjä tai milloin Lapsenlapsella oli maitoallergia. Näkee senkin, ettei järkeä ole tullut matkan varrella, aina on liian paljon ja liian monia sortteja, mutta ei tätä kierrettä saa poikki, jos joulun viettää kotona ja haluaa hemmotella jälkeläisiään ja säilyttää joitakin säikeitä omaan onnelliseen lapsuuteen, joka on ajassa ja paikassa saavuttamaton ja jonka muistoja ei ole enää monta jakamassa.
Pakko on leipoa piparkakkuja, jotta saa syödä taikinaa. Lapsuudenkodissa sitä syötiin salaa keittiön kylmäkomerosta ja vasta vuosikymmeniä myöhemmin Äiti kertoi tietäneensä nämä vohkimiset ja olleensa itsekin osallinen. Hän oli jo alun alkaen varautunut useamman taikinaerän tekemiseen. Pakko on olla lanttu-, peruna- ja porkkanalaatikkoa. Muiden mielestä niillä saadaan aikaan joulun tuoksu (lanttulaatikko tuo ilmoille joulun löyhkän). Tätä nykyä minä tarvitsen jouluuni myös niiden maut, lapsena minäkin koin ne enimmäkseen tuoksuina. Pakko on tehdä kotikaljaa - vaarinkaljaa - lapsuudenkodin perintönä. Useimmiten se onnistuu, välillä se syntyy kuolleena eikä herää henkiin.
Vihosta palautuvat mieleen älyttömät kotijuustokokeilut viiden litran kattilalla lopputuloksena pieni, mauton kahvikupin kokoinen paakku tai suurisuuntainen tryffeliprojekti, jonka lopputulos ei koskaan hyytynyt leikattavaan muotoon vaan sitä syötiin lusikalla suoraan vuoasta, syötiin koska oli hankittu kalliit aineet.
Nyt minä oikeastaan toivon, että olisin aina, aikojen alusta, pitänyt jouluvihkoa ja kirjoittanut sinne muitakin joulumuisteluksia.








sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

Lodju


Jauheliha-perunalaatikko on tavallista kotiruokaa vuosikymmenien takaa ja siitä on yhtä monta versiota kuin on kokkiakin, oman äidin tekemä useimmiten paras. Minä tein tämän ns. omasta päästäni mitä tulee mittoihin ja määriin ja annoin säväyksen tätä vuosituhatta lisäämällä aineksiin kesäkurpitsaa ja aurinkokuivattua tomaattia ihan siitä syystä, että niistä oli päästävä eroon. Pieni tutkimus osoittaa, että nesteenä voi olla munamaito/ kermamaito/ lihaliemi. Minä käytin purkillisen Valion vuohenjuusto-tomaatti ruokakermaa, johon lisäsin n. 1½ dl hyvää lihalientä (jauheesta).
Lopputulos oli oikein maukas. Jos haluat kokeilla, niin silppua yksi sipuli ja viipaloi puolikas kesäkurpitsaa ja hauduta niitä öljytilkassa, lisää vielä lopussa pari hienonnettua valkosipulinkynttä (ne eivät saa ruskistua etteivät kitkeröidy) ja kourallinen pienittyä aurinkokuivattua tomaattia ja yrttisekoitusta ja laita seos syrjään odottamaan vuoroaan. Ruskista öljytilkassa 400 grammaa paistijauhelihaa, mausteeksi töpsäys valkopippuria, töpsäys chiliä, kaksi töpsäystä paprikaa, ronski luraus soijaa. Kuori ja viipaloi 6-8 perunaa. Lado öljyttyyn vuokaan perunaviipaleita, sitten sipuli-kesäkurpitsa-tomaattiseosta, jauheliha ja päälle vielä pari kerrosta perunaviipaleita. Yhdistä liemiainekset ja kaada sekaan, pinnalle runsaasti juustoraastetta - sellaista voimakasta gratiiniin sopivaa. Jos kotona olisi ollut Aura-juustoa olisin varmasti murustellut kerrosten väliin, mutta sitten olisi jo pitänyt miettiä suolan määrää ja tehdä muutoksia. Vuoka tunniksi 200-asteiseen uuniin. Tarjolle lisäkkeitä maun mukaan, puolukkasurvos ja maustekurkut ovat nostalgisen arkisen kotoisia.
Kuvassa oleva ruoka on jo pienemmässä vuoassa odottamassa seuraavaa päivää eikä enää esteettisen näköistä. Huomenna se siirtyy vielä pienempään vuokaan ja muistuttaa jo kompostia. Minä teen aina vanhasta muistista liian suuria määriä kahden tanakan liikkumattoman tarpeisiin, tuntuu muka jonkinlaiselta kestävän kehityksen mallilta, kun tekee kerralla enemmän, tiedä sitten mitä siinä säästetään, jos säästetään. Aikaa? Energiaa? Tiskiä? Luontoa? Ajatusenergiaa?

sunnuntaina, marraskuuta 15, 2009

Oikea joulu

Taas se on alkanut, kohta riehahtaa täyteen vauhtiin ja silloin siltä ei enää välty. Kaupallinen joulu ja kaikki jouluun kohdistuvat vaatimukset perinteistä, suvusta ja sovusta ja ne ovat lähes henkistä väkivaltaa. Ei saa olla yksin, ei saa antaa kenenkään muun olla yksin, ei saa katkaista perinnettä koski se sitten lanttulaatikkoa, aitoja kynttilöitä, lapsien - nyt jo aikuisten - tekemiä joulukoristeita, joulukorttien lähettämistä, jouluaamun kirkkoa jne.
Minun tunnelmallisimmat joulumuistoni ovat peräisin omasta lapsuudestani, joka oli köyhää ja yksinkertaista aikaa. Rahaa oli vähän, valmista tavaraa vielä vähemmän. Silti on mieleen jäänyt tuoksuja, värejä, valoja, salaisuuksia ja valmisteluja, jotka toistuivat joka vuosi samanlaisina. Siivousta kellarista vintille, leipomista ja ruoanlaittoa säädetyssä järjestyksessä, sillä jääkaappia eikä pakastinta ollut, koristeiden askartelua, radion joululahjavalvojaisten kuuntelua ja lapsen loputonta joulunodotusta ja päivien laskemista.
Meidän kylällä ei ollut kauppojen näyteikkunoita, ei valaistuja teitä, ostoksilla ei tarvinnut aikaansa haaskata. Lahjat olivat useimmiten kotitekoisia ja niitä oli vähän. Sadan gramman suklaalevyt myytiin joulukääreissä enkä isompia levyjä muista silloin nähneenikään. Ruusu-täytesuklaalevy oli hienouden huippu. Oma suklaalevy oli arvostettu lahja, siitä vähän maisteli säästellen tai välillä vain haisteli, se oli aitoa onnea. Minä sain usein kirjan ja kerraston, sellaisen vaaleanpunaisen, pönäkän punttihousuisen kerraston. Mieleen on painunut myös joulupukkikynttilä, jota polttelin hitaasti kunnes jäljellä olivat vain sulaneet saappaat. Marsipaanipossua toivoin vuosikaudet tietämättä edes miltä marsipaani maistuu.
Jouluruokia olivat kinkku, laatikot, rosolli, riisipuuro sekahedelmäkiisselin kanssa, kotikalja, punainen vahakuorinen edamjuusto, joululimppu, joulutortut, rusinapullat ja piparkakut. Ei niistä ähkyä saanut vaan ihanan täydellisen onnen ja kylläisyyden tunteen. Pihalla tuikkivat lumilyhdyt ja taivaalla tähdet. Kuusen kynttilöitä piti vahtia koko ajan, ettei koti pala poroksi.
Ja se suuri kupla oli lapsen vankkumaton usko joulun ihmeeseen, siihen että maan päällä "niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen".

sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Tatinin tätien torttu

eli Tarte Tatin omenatorttu, joka kuuluu ylösalaisin-leivonnaisten heimoon. Tarinan mukaan ranskalaisilla Tatinin tyttärillä oli hotelli ja ravintola, joiden bravuurinumeroksi muodostui tämä omenaherkku. Sen kerrotaan syntyneen vahingossa - miksei torttukin kun kerran useimmat meistäkin - kun taikina unohtui kiireessä torttuvuoan pohjalta. Se lisättiin päällimmäiseksi ja tulos olikin erittäin herkullinen. Näin joskus edellisen vuosisadan vaihteessa. Nyt tortusta on tullut jälkiruokaklassikko ja reseptejä on lukemattomia. Minä olen täysin tyytyväinen omaani, joka onnistuu aina ja on helppo.
Järkevintä on tehdä torttu valurautapannussa. Siinä voi sulattaa voin ja sokerin ja sitten hauduttaa ja karamellisoida omenalohkot, lisätä taikinakansi ja työntää kuumaan uuniin. Kypsä torttu kumotaan pannusta ylösalaisin tarjoilulautaselle ja se vaihe onkin kiperin. Pannu on tulikuuma ja painava ja minulla ei yksinkertaisesti piisaa bodya sen keikauttamiseen, mutta onneksi on vahva Apubody. Voimannäyte tulee hyvin palkituksi tällä suussasulavalla, toffeisen- pehmeällä omenatortulla, joka tarjoillaan kuumana tai ainakin haaleana. Lisänä voi olla pehmeää vaniljajäätelöä.
Mutta ensin tehdään taikina, minä hurautan kaikki aineet sekaisin monitoimikoneella. Taikinan tarvitsee rauhoittua tunnin verran jääkaapissa.
75 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 dl tomusokeria
1 keltuainen
1 rkl kylmää vettä (jos taikina on liian kuivaa)

4-5 hapokasta omenaa, vaikkapa Granny Smith, kuoritaan, lohkotaan neljään osaan ja asetellaan kupera puoli alaspäin paistinpannulle, jossa on
100 g voita
1 dl sokeria
ja sitten keitellään hissukseen parikymmentä minuuttia. Pannulle syntyy sakea kullankeltainen liemi, joka saa makua myös omenoista, ja omenalohkot pehmenevät. Taikinasta kaulitaan pannulle pyöreä kansi, liiat reunat taitellaan sisäänpäin ja pannu uuniin, 225 astetta ja 15-20 minuuttia. Torttu on syytä keikauttaa kuumana tarjoilulautaselle sillä jäähtyessään se jätkähtää pannuun kiinni.


Tässä keitellään voista ja sokerista siirappia, joka karamellisoi omenalohkot



Ja tässä on valmis torttu. Bon appétit!

sunnuntaina, marraskuuta 01, 2009

Paras pannari

Hakuohjelma antaa noin 24000 osumaa "maailman parhaalle pannukakulle". Se kertoo paitsi hakuohjelman kattavuudesta myös siitä, että pannukakku herättää mielihyvän tunteita. Maailman paras on useimmiten oman äidin valmistama. Resepteissä ei ole suuria eroavaisuuksia, mutta maailman paras ei ole mikään silava- tai sienipannukakku, vaan makea pannukakku, joka kaiketi syödään oman äidin keittämän maailman parhaan hillon kera.
Minulle tarjottiin äskettäin netin perusreseptistä tuotekehiteltyä versiota, joka on todella hyvä, maistuu vauvasta vaariin. Se on ruisjauhojen ansiosta ruokaisan ja täyteläisen makuinen. Sokeri ja voi tekevät siitä herkun, jonka voi tarjota paitsi lämpimänä jälkiruokana myös jäähtyneenä, jolloin se käy kahvileivästä. Piparkakkumuotilla voi ottaa vaikkapa sydämiä tai tähtiä pannarista. Jos niiden päälle turauttaa kermavaahtoa ja lusikallisen hyvää hilloa, on tuloksena näyttävä, maistuva leivos.

2½ dl vehnäjauhoja
2½ dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1½ dl sokeria
1 tl suolaa
Nämä kuivat aineet vatkataan litraan maitoa ja vielä lisätään
2 munaa
100 g voita sulatettuna

Taikina kaadetaan leivinpaperilla vuoratulle uunipannulle ja paistetaan 225-asteisessa uunissa noin puoli tuntia.