lauantaina, helmikuuta 12, 2011

Porkkanabéarnaise

Tämäkin ohje on niitä matkan varrella mukaan tarttuneita, kun matkaaja on tällainen epäjärjestelmällinen, vaan toivoakseni ei sentään epäsiisti erakkoluonne. Olettaisin, että tämä on peräisin jostain lehdestä tai sitten ei, mutta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko tämä pelkkää "peruskauraa", joka on kaikkien kokkien tiedossa. Minulle oli yksinkertaisuudessani uusi oivallus se, että vihanneksille tarkoitettu kastike on sekin tehty - vihanneksesta. Mutta mahtuuhan maailmaan ällistelyä. Ehkä minulla on hyvin rajoittunut käsitys kastikkeista, mutta tällä porkkanajutulla se ainakin laajeni ja syveni vähäsen. Ja sitä paitsi tämä kastike sopii hyvin myös lihalle. Kalasta en sano mitään, en ole sen vertaa kalaihminen, että osaisin virtuaalisesti makustella ja oikeasti ei ole tarpeeksi kiinnostusta kokeilla.

400 g porkkanoita kuoritaan, viipaloidaan lanteiksi ja keitetään vähässä ja vähänsuolatussa vedessä kypsiksi. Ota keitinlientä desin verran talteen.

Porkkanoiden kypsyessä
½ dl valkoviinietikkaa ja
3-4 rakuunanvartta keitellään hissukseen kokoon

Rakuunanvarsista riivityt lehdet pannaan porkkanoiden sekaan ja soseutetaan, lisätään viinietikantilkka (miinus rakuunanvarret) ja

75 g pehmeää voita, vatkataan vähän, suolaa ja valkopippuria maun mukaan

Voilà, pehmeä samettinen kastike on valmis. Liraus keitinlientä, jos halua notkistaa kastiketta.

Kuvassa on Ukolle ja Akalle tarjolla keitettyä kukka- ja parsakaalia, maissia, lohkoperunoita (jotka vain näyttävät palaneilta) ja broilerinfileepihvejä.

PS. Minulla on vahvana sellainen tunne, että kastikkeeseen sopisi ½ dl kuorituista manteleista tehtyä rouhetta. Tunne perustuu siihen, että mantelirouhe teki porkkanalaatikosta täydellisen.

sunnuntaina, helmikuuta 06, 2011

Seinä

Isän minulle jo ennen kouluikää lukema Robinson Crusoe sytytti minussa sammumattoman viehtymyksen selviytymistarinoihin. Selviytyminen on sitä, että pärjää ihan yksin ja ihan itse vaikeissa olosuhteissa. Siksi minä varmaan nykyään luen Jack Reacher-kirjoja, hän jos kukaan on kaikkien selviytyjien äiti (jos näin saa sanoa 110%:sesta machomiehestä).
Nyt olen lukenut myös minulta huomaamatta jääneen selviytymistarinan, joka antoi ajattelemisen aihetta. Kirja ilmestyi Itävallassa 1962, suomennettuna 1964, mutta ei koskaan osunut käsiini, vaikka olinkin ahkera kirjastonkäyttäjä. Nyt Muna neuvoi Kanan kirjan jäljille ja olen siitä iloinen, parhaimmat lukukokemukset saa yleensä läheisen henkilön suosituksesta. Kirjaa ei enää löytynyt suomeksi, mutta löytyi edelleen ruotsiksi edulliseen alle 2 euron hintaan.
Marlen Haushofer kirjoitti Seinän eikä hän paljon muuta kirjoittanutkaan ja elämänsä pituuskin jäi 50 vuoteen.
Kirjan tapahtumat ovat minimaalisen pieniä, mutta aiheutuvat tämän planeetan koko olemassaoloa uhkaavasta tapahtumasta. Alpeilla metsästysmajassa lyhyttä lomaa viettävä seurue hajaantuu kun muut kävelevät alas laaksossa olevaan kylään ja noin 40 vuotias nainen jää yksin majaan. Muut eivät palaa enää koskaan. Aamulla lähtiessään etsimään heitä nainen törmää seinään , läpinäkyvään, viileään seinään, jonka toisella puolella elämä on pysähtynyt, kaikki elollinen kasveja lukuun ottamatta kuollut. Kuolleet ovat jähmettyneet niille sijoilleen, kun se jokin tapahtui, joka aiheutti seinän. Puro soljuu syvältä seinän alitse toiselle puolelle, mutta sitä ei nainen aio tutkia, ei liioin sitä kuinka korkea seinä on, kuinka laaja on alue, jonka sisälle hän on jäänyt. Nainen alistuu siihen, että hän on yksin, alppimajassa melko paljon varusteita ja ruokavarastoja ja hänen seuranaan viisas koira, joka oli palannut kylästä takaisin ennen seinää. Jonkun ajan kuluttua paikalle ilmestyi tuskissaan lehmä, jota ei ollut lypsetty muutamaan päivään. Vielä ilmaantui kissa, joka sai myöhemmin poikasia, myös lehmä poiki ja sai sonnivasikan.
Nainen keskitti kaikki voimansa pitääkseen itsensä ja eläimet hengissä. Seinän olemassaolosta hän ei piitannut eikä edes pohtinut sen olemassaoloa. Oliko koko muu maailma kuollut vai oliko seiniä muuallakin ja niiden keskellä sattumanvarainen kokoelma elämää. Hän oli kaupunkilaisnainen ja tottumaton maaseutuun ja ruumiilliseen työhön, mutta henkiinjäämistaistelusta tuli se siperia, joka opetti. Lehmä antoi peruselannon, perunoita ja papuja löytyi siemeneksi sen verran, että hän raivasi kasvimaan ja satoon asti oli pärjättävä talon ruokavarastolla, joka tulisi loppumaan. Jonain päivänä ei olisi suolaa eikä tulitikkuja eikä muutakaan keinoa tulentekemiseen.
Pitkät katkelmat on naisen pohdintaa tästä uudesta, odottamattomasta elämästä, joka muutti kaiken ja tuli tärkeämmäksi kuin mikään entinen. Perhe, ystävät, yltäkylläisyys, työelämä, kulttuuri, pukeutuminen, tulevaisuuden suunnitelmat, kaikki menettivät merkityksensä taistelussa hengissäpysymisestä luonnonvoimien armoilla ypöyksin. Kotieläimistä tuli elämän tärkein sisältö ja niiden takia oli voitettava aika ajoin iskevä masennus. Vastuu eläimistä sai hänet aina tokenemaan ja jatkamaan sitkeästi alkeellista, raskasta elämää. Nainen teki löytämiinsä vanhoihin kalentereihn päiväkirjamerkintöjä ja keräsi niistä myöhemmin tarinansa siltä varalta, että joku vielä olisi olemassa ja löytäisi hänen asuinsijansa. Hän kirjoitti niin kauan kuin hänellä riitti paperia ja kun se loppui, hän oli ollut kaksi ja puoli vuotta seinän eristämässä maailmassaan. Sen pituinen se.
Kiinnostukseni selviytymistarinoihin johtuu todennäköisesti siitä, etten ole hiukkaakaan selviytyjä. Yksinäisyys sopii minulle, mutta ei tietenkään täydellinen. Pahinta olisi se, että minä olen epäkäytännöllinen eikä minulla ole sitä arvokasta talonpoikaisjärkeä, se vähäinenkin haihtuu, koska mielikuvitusta on sitäkin enemmän ja jos olisin Seinän nainen pääni pimenisi kaikista kauhukuvista, joita aivoni syöttäisivät joka tilanteeseen. Jos jostain syystä onnistuisin ampumaan kauriin enkä itseäni, niin sen nylkeminen, sisälmyksien poistaminen ja paloittelu olisi ylivoimaista. Voisin ehkä oppia lypsämään, mutta en pystyisi auttamaan poikivaa lehmää enkä edes teoriassa pysty viemään loppuun ajatusta maidonsaannin varmistamisesta siten, että lehmä lisääntyy oman jälkeläisensä kanssa. Lopuksi tieto siitä, että puhuisin lopun elämääni vain eläimille saisi minut opettelemaan niiden kieltä ja sen myötä kulkemaan nelinkontin ja syömään ruohoa. Mutta sitä ei onneksi kauan kestäisi.