sunnuntaina, toukokuuta 24, 2009

Ihannekakku

Hulda-täti tokaisi kerran ymmärtävänsä kaiken muun elämässä mutta ei sitä, ettei 50-vuotispäivillä ole ollenkaan tarjolla pullakranssia. Minä sain hillittömän hihityskohtauksen, sillä minun silloisessa arvomaailmassani 50-vuotisjuhlat olivat yhtä kuin hautaan kaatuvien kokoontumisajo, ihan sama mitä ne suuhunsa tunkivat, kaikki oli heiltä ohi kuitenkin, ja tämä vielä paljon vanhempi täti-ihminen pohti syvällisesti moisten pippaloiden tarjoiluetikettiä. Minun mielestäni ei kaiketi mitään etikettiä tarvittu mihinkään. Täti sentään ymmärsi pullakranssi-asiaa lukuunottamatta kaiken muun, minä en tainnut vielä ymmärtää yhtään mitään elämästä. Nyt kyllä tiedän, että leipominen on iso juttu ja vaatii näkemystä eikä näkemystä ole ilman kokemusta.
Pullakranssi on juhlallinen tapa panna leivonnaisia tarjolle. Kranssi on sinänsä upea leipomistaidon näyte ja sen keskelle voi asetella pikkuleipiä, niitä vanhanaikaisia herrasväenleipiä, lusikkaleipiä, kaneliässiä ja konjakkiplareja. Ison kranssin sisälle mahtuu kahvikakkukin viipaloituna, vaikkapa Huldan Ihannekakku.

250 g voita ja
250 g sokeria vaahdotetaan oikein kuohkeaksi vaahdoksi ja sitten lisätään
4 munaa ja
2 rkl konjakkia
Lopuksi lisätään keskenään hyvin sekoitetu kuivat aineet:
250 g perunajauhoja
2 rkl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Taikina kaadetaan hyvin voideltuun ja jauhotettuun (korppujauho/ mannaryynit/ mantelirouhe) rengasvuokaan ja paistetaan 175-asteisessa uunissa noin 1 h.

lauantaina, toukokuuta 23, 2009

Romaanin mitta

Ernest Hemingway pyrki tiiviiseen ilmaisuun - löysät pois - ja hän lienee sanonut, että hyvään romaaniin riittää kuusi sanaa ja kirjoitti itse malliksi seuraavan romaanin, jonka hän myös arvioi parhaimmakseen. "For sale: baby shoes, never worn". Ja siinähän on todella kaikki , syvältä riipaiseva, useammankin elämän kattava tarina. Miksi niitä vauvankenkiä ei koskaan käytetty, mitä hänelle tapahtui, syntyikö hän koskaan, millaisena hän syntyi jne.? Ruotsalaisella kuuden sanan elämänkohtaloiden nettisivustolla on myös syvällisyydessään vavahduttava esimerkki: "Behöver min tjocka hud, saknar ryggrad". Millä lailla selkärangaton päähenkilö, mikä on se heikkous tai pahe, johon me muut reagoimme niin että, että jäädäkseen henkiin hän on kasvattanut paksun nahkansa.
Minä olen alkanut kehitellä suomenkielisiä kompaktiromaaneja genreittäin: "Anteeksi, en muuttunut, mutta olen muuttanut" on tietysti parisuhderomaani, sitkeä, pitkä avioliitto, josta oli lähdettävä. "Nuku vaan, aamua ei tule koskaan" on jännitysromaani, rakkaudennälkäinen tulee huijatuksi ja tapetuksi omaisuutensa takia. "Siinäkö se!?" ei ole ollenkaan romaani vaan lyhyt pornografinen novelli.
Kuvataiteen puolella niukan, pelkistetyn mutta monikerroksisen ilmaisun mestari on mielestäni Edward Hopper, jonka kaikista yksityiskohdista riisutut taulut ilmeettöminen city-eläjineen tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Keitä ovat nämä iättömät, ajattomat, mutta kuitenkin niin amerikkalaiset ja 50-lukuiset mainoksien ja elokuvien hahmot? Mikä on heidän tarinansa, sillä tarina heillä on.

perjantaina, toukokuuta 08, 2009

Mummutauti

Kaikissa lastenkirjoissa oli minun lapsuudessani mummo ja kaikilla minun kavereillani oli myös mummo. Ja se mummo oli aina punaisen tupansa ovella vastassa kädet levällään valmiina halaamaan, tumma maataviistävä leninki pullean, pehmeän vartalonsa verhona. Aino-tossut jalassa ja ruudullinen esiliina edessä, sillä hän on juuri leiponut /keittänyt /paistanut herkkuja rakkaalle lapsenlapselle, tuoksut tulvivat ovesta. Sitä ennen hän on kiikkustuolissaan kutonut ja ommellut samaiselle lapselle.
Ja minulla ei sitten mitään mummoa. Isänpuoleinen kuoli kun minä olin alle vuoden ja olin kauan katkera ettei hän loskaan edes nähnyt minua, seuraavana kesänä oli tarkoitus tulla. Äidinäiti oli kuollut, kun äiti oli 15-vuotias ja minusta tuntuu ettei äiti koskaan toipunut menetyksestä. Hänen isänsä toi samantien uuden vaimon, jolla oli oma, ilmeisesti neitseellisen sikiämisen kautta syntynyt 14-vuotias tytär mukanaan. Kunnon äitipuolen tavoin hän vaati, että äitini oli lähdettävä maailmalle, ei iso likka saa kotona laiskana maata. Äidin 9-vuotias veli pantiin ulkorakennukseen asumaan ja sieltä hän muutti sisarensa hoiviin heti, kun tämä sai järjestystä elämäänsä. Isoisä pyysi kuolinvuoteellaan anteeksi ajattelematonta menettelyään ja saikin tietysti, mutta ei se enää mitään muuttanut. Minun lapsuudessani välit heihin olivat etäiset. Isoisä kävi meillä yksin kerran vuodessa. He asuivat monen tunnin junamatkan päässä eikä heillä saanut yöpyä eikä heillä tarjottu ruokaa, joten kontaktit olivat vähäiset. Isoäitipuoli povasi miehensä lapsista ja heidän jälkeläisistään varkaita ja murhamiehiä tai ainakin nykykielellä luusereita.
Tämä kaikki sai minut palavasti kaipaamaan ikiomaa, ihanaa mummoa. Valitsin häntä aina vanhuksia nähdessäni ja ihmettelin miksi kaverini eivät olleet jatkuvasti ja kaiken aikaa autuaita siitä, että heillä oli Oma Mummo.
Meidän lähellä, pienen metsikön toisella puolen, asui yksinäinen naisihminen, vanhapiika, ehkä keski-ikäinen, ei ainakaan vanhus, ei siis mikään mummoehdokas, mutta minä kelpuutinkin hänen talonsa mielikuvitusmummolaksi. Vanha, matala punainen tupa, valkoiset ikkunanpielet ja nurkkalaudat, pelakuita ikkunalla ja pitsiset puoliverhot, ympärillä rehevä, vanha puutarha, kuhmuraisia isoja omenapuita, marjapensaita, juhannusruusupuska oven pielessä, sireenipensaita ja särkyneitä sydämiä ja lupiineja. Sinne Mummon luo minä menisin aina koulun jälkeen, joisin mehua - ties vaikka kahvia, sitäkin lapsille annettiin -ja söisin tuoretta pullaa. Pelaisimme hullunkurisia perheitä tai Afrikan tähteä, Mummo ja minä.
Näin ihania mummounelmia on yhä muistoissani kun todellisuus ei koskaan tuonut kuvaan säröjä. Ihmisiä ne ovat mummotkin. Tästä pääsee suoraan siihen, että olen mummo itsekin ja mitäs siitä seuraa ja miten siitä selviää!? Leipomispuoli sujuu, mutta entä kaikki muu?