lauantaina, huhtikuuta 30, 2011

Minua ärsyttää


- vaalien tulos, tottakai, sehän kertoo selvästi, että asiat eivät ole hyvin isolla osalla kansaa

- vaalien tulos siksi, että aina vaan läpi pääsee sellaisia, joiden ainoa ansio on tv:stä tuttu pärstä

- oma pärstä kun sen näkee peilistä. Miksei voi olla itsensä näköinen, edes suurin piirtein, elämänsä loppuun asti?

-häähehkutus Englannin kuningashuoneen ympärillä. Siis median lietsoma villiintyminen, sopiihan pr tietysti kuningashuoneelle kaikkien skandaalien vastapainoksi. Sitä paitsi minusta tuntuu kuin olisin aivan äskettäin eikä 30 vuotta sitten katsonut televisiosta suorana lähetyksenä Charlesin ja Dianan satuhäät, joista seurasi kahden täysin yhteensopimattoman ihmisen kiduttava yhteiselo ylellisissä kulisseissa tai pikemminkin kultaisessa häkissä kaiken maailman töllisteltävänä.

-erityisesti se, että mihin nekin heidän häistään kuluneet 30 vuotta on minulta viety, ihan vain yhdessä humauksessa. Onko se nyt reilua? Ei todellakaan.

Mutta se minua ei ärsytä hiukkaakaan, että kevät kuitenkin tuli kaikesta huolimatta ja vauhdilla.
Puissa on ujonvihreät lehdet ja nurkan takana on mäensyrjä valkoisena vuokoista.



lauantaina, huhtikuuta 23, 2011

Äidin kasvimaalla, raparperin alla...

Kevät on vihdoinkin tullut ja kun mämmikiintiö on saatu täyteen, pitää jälkiruoan olla kepeää, pastellinväristä hepsankeikkaa. Siis ulkonäöltään, sisällön keveys kaloreissa mitattuna on herkkupepulle toisarvoinen asia, jota voin perustella sillä, että jälkiruoka ei ole meillä jokapäiväinen ilmiö.
Raparperi on lapsuuden muistoissa arkinen sesonkiraaka-aine, muikeanhapan, jota ei pysty syömään sellaisenaan. Nuiva asenteeni saattoi johtua siitä, että isä nimitti raparperia sontaputkeksi, koska se kasvaa rehotti kompostimullalla, jonka alkulähde oli puuseestä peräisin, ihan sitä itseänsä. Sato oli runsas, joten usein oli tarjolla raparperikiisseliä eikä se kai siksi kiinnostanut. Myöhemmin olen huomannut, että kiisselistä tulee oikein hyvä, jos siihen lisää sen vielä ollessa kuumaa tuoreita sokeroituja mansikoita, isot viipaloituina. Meillä tehtiin myös raparperipiirakkaa pullataikinapohjalle ja sekin tuntui silloin arkiselta. Nyt sen voi "pimpata" lisäämällä täytteeseen manteli- tai pähkinärouhetta ja tarjoamalla vaniljakastiketta kyytipojaksi.
Tämä keväinen jälkiruokaherkku jäi pieneen mieleeni jostakin Nigella Lawsonin ruokaohjelmasta. Joskus. Olen aina ollut huono tekemään asioita järjestelmällisesti. Olen kerännyt reseptejä 60-luvun lopusta tähän päivään. Niitä on vihoissa, kansioissa, pusseissa, laatikoissa, läjissä ja kasoissa. Järkiperäinen lajittelu ja arkistointi edellyttää eläkkeelle jäämistä ja kun ajattelen sitä työmäärää, olisi helpompi jatkaa elämää palkkatyössä.
No niin. Raparperiripsu eli Rhubarb Ripple on helppo nopeatekoinen. Reseptin pitäisi riittää reilusti 6:lle hyväkäytöksiselle.

½ kg raparperia paloitellaan uunivuokaan ja päälle levitetään
150 g sokeria ja
2 rkl vaniljasokeria tai halkaistu vaniljatanko
ja vuoka 200-asteiseen uuniin n. tunniksi tai kunnes palat hajoavat haarukoitaessa. Annetaan mössön jäähtyä rauhassa ja otetaan talteen myös siitä irronnut siirappi, toivon mukaan vaaleanpunainen, jos oli nuoria raparperinvarsia.

4 dl kermaa vaahdotetaan sakeaksi vaan ei kovaksi ja sitten sekaan pyöräytetään puolihuolimattomasti raparperimössö ja lopuksi vielä huolimattomammin raparperisiirappi.
Valmista tarjottavaksi.
Jos sitä siirappia on runsaasti, voi sitä myös kaataa lasinpohjalle ja päälle kuohuviiniä, tuloksena on raparperibellini. Hölökynkölökyn!

torstaina, huhtikuuta 21, 2011

Muisti ja muistot

Lähdin pienelle lomalle lähes suoraan töistä, mutta ainakin pää jäi sinne, sillä yhtä sun toista unohtui. Suurin harmi ja hatutus tuli siitä, kun kamera jäi kotiin. Olin suunnitellut kuvaavani upeita, hyvännäköisiä ruoka-annoksia ennen kuin iskisin hampaani kiinni niihin ja olisin sitten liittänyt kuviin omat kommenttini ja niin olisi syntynyt pienellä vaivalla (=syömällä) ehkä mielenkiintoinenkin postaus. Olin tukehtua kiukkuuni, kun perillä huomasin kameran puuttuvan ja kävin mielessäni läpi erilaisia rangaistuksia itselleni suuresta tyhmyydestä, mutta mikään niistä ei olisi voinut korjata tilannetta, niin makaa kuin petaa ja sitä rataa. Uutta kameraa en voinut itselleni suoda, ei ole kahdelle käyttöä kun en ole yhtäkään opetellut kunnolla käyttämään. Ne huonotkin kuvat olisivat nyt kelvanneet, sillä näyttäviä annoksia kuvauksellisissa paikoissa oli tarjolla joka aterialla. Nyt on vain kestettävä tämän takaiskun seuraukset ja rakennettava nöyrästi jotakin jo kertaalleen hylätyistä kuvista.
Kevät on tullut ja ikkunalaudalla kasvaa heleänvihreä basilika ruukussaan ja sitä tarvitaan runsaasti aina yhtä raikkaaseen tomaatti-mozzarellasalaattiin.
Siihen tarvitaan mozzarellapallukoita, puolitettuja kirsikkatomaatteja, krouvinpuoleista basilika-silppua ja mausteeksi oliiviöljyä,valkoista balsamietikkaa, suolahippusia ja mustapippuria.
Sitten syödään paprikaperunoita.
½ pakettia savustettua pekonia silputaan ja ruskistetaan, lisätään
1 rkl voita (laardia ei täältä löydy) ja
1 rkl oikein voimakasta paprikajauhetta, aidossa unkarilaisessa on ytyä, ja vielä
1 keltasipuli silputtuna, annetaan sipulin pehmetä ja lisätään sitten
1 dl vettä ja annetaan mössön hautua sillä aikaa kun kuoritaan ja lohkotaan
6-800 g perunoita ja lisätään vähän vettä, etteivät perunat tartu paistokasarin pohjaan.
Lisätään vielä
1 keltainen paprika suikaloituna
1 isohko tomaatti kuutioituna
ja kun perunat alkavat kypsyä, lisätään vielä
150-200 g voimakasta maustemakkaraa, esim. salamin tyyppistä kolbaszia viipaloituna ja hetki haudutellaan. Suolaa ja mustapippuria maun mukaan. Tarjoillaan smetanan kera, koska ruoan on tarkoitus olla niin tulista, että pehmennys on paikallaan.
Jälkiruoaksi hedelmäsalaattia tuoreesta ananaksesta, banaanista ja viinirypäleistä, kastikkeena sulanut vaniljajäätelö.

sunnuntaina, huhtikuuta 10, 2011

Supersämpylä




Puuro ja leipä pvat olleet perusruokaa minun elämässäni. Muistan lapsuudesta monia puuroelämyksiä: perunapuuro voisilmän kera, pehmeä ohrapuuro kokonaisista ohraryyneistä oli myös koulun ruokalistalla ja oli kaikkien mieleen mehukeiton kanssa, mehukeitto sopi myös mannapuuron kyytipojaksi, vaikka ihaninta se oli kesällä tuoreiden, sokeroitujen mansikoiden kanssa. Riisipuuroa eikä ruispuolukkapuuroa pidä myöskään unohtaa. Kaurapuuro on monien lapsuusmuistoissa limaklimppistä tönkköä, jota oli pakko syödä vaikka oksetti. Moni ikätoverini manasi radion Markus-sedän alimpaan helvettiin, koska hän mainosti jatkuvasti kaurapuuron terveellisyyttä ja aikuiset siihen uskoivat. Minä en kaurapuuroa pahalla muistele, mutta sedästä en pitänyt, hän oli minusta tekoimelä ja tuli tunne, että hän itse asiassa inhosi lapsia. Kaurapuuro ei ollut minulle mikään ykkösherkku, pidin siitä enemmän seuraavana päivänä kun tähteet paistettiin voissa ja syntyi rapea kuori.
"Puuro miehen tiellä pitää" ja "tykkää kuin hullu puurosta", nämä sanonnat pätevät minuunkin, vaikka en mies olekaan eikä minulla ainakaan virallisia hullunpapereita ole. Kolmas puurosanonta, joka tuli ihan syystä mieleeni tänään, alkaa "puuron keitti, vellin sai", mutta se loppu on niin ruokoton, että se unohdetaan. Keitin aamupuuroa erinomaisista, eteläsavolaisen myllyn puuroryyneistä, sekoitus vehnää ja ohraa.

Sunnuntai-aamuna puuro joutaa hautumaan pitkään, arkiaamuihin se ei kuulu ollenkaan. Minulla on teräksinen, vaipallinen haudutuskattila eli kaksinkertaisen seinämän sisään kaadetaan vettä. Maitoliemi ei pala pohjaan ja puuro saa hautua hitaasti ja hyvää tulee. Nestemäärää voi vähentää, sillä sitä ei haihdu niin paljon kuin tavallisesta kattilasta. Ja taas kerran tuli löysä puuro kun en yhtään mittaillut.
Ja nyt asiaan, tässähän on kyse sämpylöistä. Minä teen aina puuronjämistä sämpylöitä ilman sen tarkempaa reseptiä. Vehnäjauhoja tarvitaan enemmän kuin muita, jotta syntyy kunnon sitko, mutta muut jauhot voivat olla kaikenlaisia jämiä nekin. Nyt mukaan tuli ruissihtijauhoja ja kauraleseitä. Liemeen tuli veden, hiivan, suolan ja juoksevan hunajan lisäksi puuronloppu. Makua antamaan kuivattuja karpaloita, aprikoosisilppua, auringonkukansiemeniä ja rouhittuja saksanpähkinöitä, kourallinen kutakin.

sunnuntaina, huhtikuuta 03, 2011

Kammat

Kampa on peräpohjalainen perinneleivonnainen ja aitoja, tekijöilleen ainoita reseptejä on niin monta kuin on sukujakin, joissa kampaperinne elää ja siirtyy eteenpäin. Minä en ole kampa-alueelta kotoisin, joten olen vapaasti ja vailla tunnontuskia muokannut reseptiäni mieluisaksi ja samalla tullut totuttaneeksi jälkikasvuni juuri näihin kampoihin. Heidän isovanhempiensa luona kampa oli ollut täysin sokeriton, mutta siitä perinteestä he eivät ehtineet päästä osallisiksi. Monissa kamparesepteissä käytetään margariinia, mutta kun minä kerran olen lähtenyt tälle lavealle läskiselle tielle, en osta margariinia huusholliini. Voilla ja öljyllä hoituu rasvantarve.
Tämä reseptiaukeama on Risto ja Ritva Lehmusoksan toimittamasta kirjasta Urho Kekkosen pöydässä (Ajatus Kirjat 2005).Kirjassa on tasokas ja mielenkiintoinen kuvitus, paljon elämäkertatietoa niin Urhosta kuin Sylvistä, runsaasti reseptejä, jotka sopivat kotioloissa toteutettaviksi, paljon ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa. Kekkosen elämä kattoi suurimman osan 1900-luvusta ja sen mukana lukija saa käsityksen siitä, miten yhteiskunta vaurastui - sotavuodet olivat notkahdus kehityksessä - ja kansan ravitsemus sen mukana, ruokatarvikkeiden määrä moninkertaistui, tuli tuontitavaroita ja opittiin uudenlaista ruoanlaittoa.
Presidentti Kekkonen oli herkkusuu, mutta samalla konstailemattoman, laadukkaan perinneruoan ystävä, ainakin jos lukemattomat tarinat hänestä pitävät paikkansa. Riistaeläimet, vastapyydetyt kalat, kunnon ruislimppu, kirnuvoi olivat hänelle mieluisia ja hän tiesi tarkasti miten lempiaineksista ruoka valmistetaan ja tottapa hän sai tasan sitä, mitä halusi - ehkä vielä senkin jälkeen kun ei enää ymmärtänyt haluta. Häneen liittyvä henkilöpalvonta sensuroimisineen on vastenmielinen kappale historiaa ja itsekin kasvoin Kekkos-Suomesssa lapsesta keski-ikäiseksi enkä osannut olla tarpeeksi objektiivinen ja kyseenalaistaa kaikkea sitä , mikä yhteiskunnassa oli tullut hänen myötään normiksi. Vasta jälkeen päin sen näki, että hän oli aivan liian pitkään vallassa ja se sokaisi ja eristi hänet, hän sai kuuluisat "perässähiihtäjät", kritiikki kuoletettiin eikä kukaan sanonut ääneen, ettei keisarilla ollut vaatteita. Mutta kampa on kampa, sen asemaa eivät poliittiset suhdanteet eikä idänkauppa heiluta.

Minä surautan kampataikinan monitoimikoneella hetkessä ja viileistä aineksista, niin tulee paras lopputulos.

250 g voita
7 dl vehnäjauhoja
0.75 dl sokeria
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta , nämä kaikki hurautetaan murumaiseksi taikinaksi ja sitten lisätään

2 dl kermapiimä-sekoitusta (tai kermaviiliä, tai turkkilaista jogurttia) ja hurautetaan taikinaksi ja saman tien leipomaan.
Taikina kaulitaan n. 1 - 1½ cm:n paksuiseksi suorakaiteeksi, josta pitsaleikkurilla ajellaan sopivankokoisia suikaleita. Moniko piikkisiä kampoja teen ei ole minulle mikään kulttuurisidonnainen kysymys, lapsille pieniin käsiin voi tehdä pikkukampoja kolmella piikillä, isot 7-piikkiset katkeilevat helposti, 4-5 piikkiä on sopiva, pellillä ne taivutetaan hiukan kaareviksi. Tai sitten ei. Kammat paistetaan kuumassa uunissa (225-250), parhaiten ne varmaan paistuvat oikeassa leivinuunissa, mutta kyllä sähköuunikin on ihan hyvä. 8-10 minuuttia on riittää paistoajaksi.