sunnuntaina, tammikuuta 30, 2011

Corn casserole

Maissilaatikko on vähän kulmikas nimi tälle ihan kelvolliselle lisäkkeelle, mutta pata eikä muhennos se ei ainakaan ole. Maissivuoka menettelee nimenä, mutta olkoon nyt vain kotoinen laatikko. Amerikasta se on kotoisin, kiitospäivän ruoka, joka aikoinaan tehtiin tietysti tuoreesta maissista, mikä on edelleenkin mahdollista,vaan ei minulle nyt. Minä tein pakastemaissista, koska niin oli ohjeessa, jonka viime syksynä näin enkä kirjoittanut muistiin mitään, koska se on yksinkertainen eikä määrien kanssakaan ole niin nöpönnuukaa. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu, mutta en kerta kaikkiaan muista missä ohje tuli vastaan ja kun sitten googlailin, läiskähti näytölle yli miljoona osumaa, joten enpä taida polkea kenenkään tekijänoikeusvarpaille.

Aluksi voidellaan laatikko, siis uunivuoka ja sinne kaadetaan:
500 g pakastemaissia, jäisenä ja päälle kaadetaan seos, jossa on
1½ dl kermaa (minä häpeämätön laitoin kuohukermaa, mutta kevyemmätkin sopinevat)
1 dl kermaviiliä
vajaa dl korppujauhoja
2 munaa
50 g sulatettua voita
1 tl suolaa
ripsaus jauhettua valkopippuria
töpsäys paprikapulveria
hyppysellinen sokeria
Laatikko muhimaan noin tunniksi 175-asteiseen uuniin. Se sopinee monenlaisten pääruokien lisukkeeksi, mutta erinomaisesti se ainakin maistui cordon bleu- broilerinfileiden kanssa, joiden täytteenä oli Aura-juustoa ja savukinkkua.
PS. Olen tietoinen sekä maissilaatikon että fileiden rasvamäärästä enkä aio keventää jatkossakaan, mieluummin olen välillä vaikka kokonaan syömättä.

sunnuntaina, tammikuuta 23, 2011

Perinnepuolukkapuuro



Minä pidän puolukan kirpeydestä ja monikäyttöisyydestä. Se sopii niin pää- kuin jälkiruokiin ja leivontaan ja on helppo säilytettävä ja poimittava ( sanon minä, joka olen viimeiset 15 vuotta poiminut torilta).
Kun vain ajattelenkin ruispuolukkapuuroa, nousee hyviä muistoja mieleen. Se oli taivaallista niin kotona kuin koulussa, kuumana ja kylmänä, aina maidon kanssa. Se oli rukiisen ruokaisaa ja riitti ateriaksi, jos oli vielä lisäksi näkkärivoileipä. On suurta saamattomuutta, ettei sitä tule itse keitettyä. Nyt pitäisi melkein luvata itselleen, että lähiaikoina se tapahtuu. Tai sitten ei. Elämä on nykyään niin ohjelmoitu, ettei mitään voi tehdä silloin kun se mieleen juolahtaa. Sitten kun sopiva rako löytyisi, ei enää juolahda.
Tämä puolukkapuuro on kevyempi, selvästi jälkiruoka, helppo ja vaivaton, jos on yleiskone käytettävissä, hieman enemmän tekijäänsä sitova, jos täytyy pitää sähkövatkaimesta kiinni ja aika rasittava, jos pitää vatkata käsin (ei tätä varmasti kukaan väärin ymmärrä, mutta selvennän varmuuden vuoksi, että käsikäyttöisellä vispilällä, ei siis käsillä).

4 dl kiehuvaa vettä (yleiskoneen) kulhoon, lisätään
1½ dl ruissihtijauhoa ja huristetaan koneella n. 15 min., lisää
1 dl sokeria (sokerin määrä syytä tarkistaa lopuksi, lisätä voi aina)
1 rkl vaniljasokeria
3 dl puolukkasurvosta ja taas vatkataan ainakin 15 minuuttia

Tämä puuro ei ole oikeastaan puuroa vaan ilmavan kuohkeaa puolukkavaahtoa, kevyempää kuin perinteinen mannasuurimoihin tehty vispipuuro, jota myös lappapuuroksi kutsutaan ainakin pohjois-Suomessa. En tiedä onko nimi käännös ruotsista (klappgröt)vai syntynyt äänen perusteella. Ruotsalainen vispilä sanoo klapp-klapp ja suomalainen lap-lap.
Vähempikin vatkaaminen voisi riittää tähän puuroon, en ole kokeillut. Mutta olen ruvennut suhtautumaan epäluuloisesti vanhoihin resepteihin, joissa esi-äidit vaahdottavat päivät pitkät leipoessaan. Moni resepti toimii, vaikka vain mättää kaikki ainekset sekaisin. Luulen, että keittämisen ja leipomisen on joskus haluttu olevan vaikeaa, vaivalloista ja vaativaa naistyötä, etteivät miehet vain aliarvioisi sitä työtä ja sen tekijöitä.

lauantaina, tammikuuta 08, 2011

Palapeli

Tämä palapeli on joululahja. Se esittää Henricus Hondiuksen maailmankarttaa vuodelta 1617. Olen viettänyt lukemattomia tunteja sen parissa viihtyen erinomaisesti. Se on täynnä pieniä yksityiskohtia ja kirjoitusta, mikä hieman helpottaa kokoamista. Minulla voi olla vähän perinnöllistä taipumusta tykätä palapelin kokoamisesta. Äitini puuhasteli intohimoisesti kaikenlaisten pulmapähkinöiden ja sanaristikoiden parissa ja oli aivan ekstaasissa 5000 palan palapelistä, josta kolme neljäsosaa oli lähes pilvetöntä siniharmaata taivasta. Minä tiesin yhdellä vilkaisulla, etten ikinä selviäisi siitä haasteesta. Hermot siinä pettäisivät ja peliparka joutuisi jonkun nöyryyttävän ja ansaitsemattoman koston kohteeksi (sylkisinkö sen päälle vai peräti pissaisin?!), mikä vain osoittaisi kuinka primitiiviseksi voisin taantua pelkästä turhautumisesta.

Mutta tämä 1000-palainen on juuri sopiva. Palapeliä ei kannata ruveta kokoamaan muutamaksi minuutiksi, siihen on varattava aikaa. Paloja on lajiteltava värien mukaan, tuijoteltava niitä niin tiiviisti, että värisävyt painuvat verkkokalvon muistiin ja alitajunta työstää yksityiskohtia niin, että palat napsahtelevat oikeille paikoille. Silti samalla ajatukset ehtivät kuljeskella hyvin rentouttavalla tajunnanvirtamenetelmällä omia polkujaan kuin Marlboro-mies ikään. Lopuksi on suorastaan määrättävä itsensä lopettamaan ja hoitamaan muita hommia. Mutta eihän itseään ole pakko totella.

Minä en kokoa samaa peliä ikinä toista kertaa. Valmis palapeli saa tarkoitukseen valmistetun lakkakerroksen ja sitten sen voi kehystää. Minä en myöskään kokoa palapelejä, joihin ei ole mallikuvaa, se on minusta aivan kamikazelaji, ne hermot, ne hermot. Mallikuvan perusteella pelin valitsenkin, ei mitään yltiöäiteliä alppimaisemia eikä kukkaloistoa. Mielenkiintoisimmat palapelit löytyvät taidemuseoiden myymälöistä. Olen koonnut muutaman Pieter Brueghelin maalauksen. Sekä vanhemman että nuoremman Brueghelin maalauksissa on valtavasti yksityiskohtia, jotka on pakko huomata palapeliä kootessa, väkeä on vilisemällä, rumia, lihavia, vanhoja, lapsia, heillä hupaisia vaateparsia ja hattuja, koiria, hevosia, rahvaan arkea 1500-luvun Alankomaissa. Siinä kiinnostuu perehtymään taiteilijan muuhunkin tuotantoon ja yltyy jopa suunnittelemaan matkan nähdäkseen alkuperäisiä maalauksia. Ja perillä voi taas hankkia palapelin...

torstaina, tammikuuta 06, 2011

Voihan nenä!

Joulu jätti tyhjiön. Ruoanlaitto ja leipominen euvät kiinnosta edes teoriassa, alennusmyynnit ahdistavat, ennätysluminen talvi ja pakkaset eivät saa minua ulkoilemaan edes velvollisuudentunnosta. Lukeminenkaan ei lähde liikkeelle ja vie mukanaan, vaikka kirjoja maailmassa riittää.
Epäonnistunut, tyngäksi muokattu kuvantekele esittää Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jonka sain joululahjaksi. En ole lukenut tältä Finlandia-voittajalta mitään muuta. Taustatiedoista ilmenee, että hän on aikaisemminkin sekä myynyt hyvin että saanut kiitosta omaperäisestä ilmaisusta.
Nenäpäivässä ei ulkonaisesti tapahdu juuri mitään, mutta päähenkilön päässä sitäkin enemmän. Irman, keski-ikäisen (?), pienituloisen, yksinelävän naisihmisen eristyneisyys aiheuttaa lähes autistisia oireita, joiden vuoksi hän ja hänen ajatuksensa törmäilevät holtittomasti. Välillä tuntuu ettei hän pysty ollenkaan ohjailemaan ajatustoimintaansa saati hallitsemaan sitä, vaan koheltaa kuin kauko-ohjattuna, soittelee vieraissa taloissa vieraiden ihmisten ovikelloja ja esiintyy taloustutkimusta tekevänä haastattelijana saadakseen kontakteja kanssaihmisiin. Ujo hän ei ainakaan ole - minä olen enkä todellakaan voisi olla oikeastikaan mikään haastattelija ja rimputella vierailla ovilla ja työntyä sisään, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Irma on pikemminkin omituinen.Toinen kysymys on sitten kuinka omituinen saa olla, eihän hän halua kenellekään mitään pahaa eikä yritä hyötyä kenestäkään.
Rimmisen kieli ja kielikuvat ovat todella erikoisia, usein osuvia, mutta välillä liika on liikaa ja kieli muuttuu itsetarkoitukseksi. Jos nyt yrittäisin haakuroida samanmakuista nälseää tyyliä, pitäisi pääkopasta pelmahtaa ajatuksenhahtuvia ja niistä sitten suohkia pumpsea aivopilvi. Mutta kaikki on niin tymäkkää ja vastentahtoisen nahkamaista, etten yllä Irman aivohetteikön hiivoittumisen tasolle, vaan tahkeassa päässäni juomuilee säleä raide, joka pitää ajatukset maan kamaralla polvia myöten eivätkä ne koskaan pilveydy hilperöiseksi nautinnoksi. Mutta enhän minä kirjailija olekaan.