sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2009

Greta Garbon Silmät



Niistä minä en tiedä mitään - olivat varmaankin kauniit kuten koko Greta, paitsi että hänellä sanotaan olleen kovin isot jalat, mutta ne eivät liene inspiroineet ketään leipomaan. .En ymmärrä mikä yhteys hänen silmillään on näihin leivonnaisiin.Yhteys ei voi perustua ulkonäköön, hillokin kakun keskellä keltaista.Oli miten oli, näillä on tapana onnistua hyvin ja ovat tuoreina oikein maistuvia.
Tästä annoksesta tulee 24 silmää sellaisessa tavallisessa paperivuoassa, ei mikään king-size.

300 g voita ja
2 dl sokeria vaahdotetaan, lisätään
1 muna ja vatkataan vähän lisää ja sitten lisätään keskenään sekoitetut kuivat aineet:

4 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
Taikinan on syytä antaa kovettua jääkaapissa jolloin se on helpompi leipoa rullaksi, leikata se 24 osaan,asettaa palat paperivuokiin, painaa joka kakkuun vaikka etusormella syvennys ja siihen lusikallinen paistonkestävää aprikoosimarmeladia. Taikina ei tartu sormeen, jos sormen tuikkaa aina välillä jauhoihin. Silmiä paistetaan (hyi) n.15 minuuttia 200-asteisessa uunissa.


torstaina, maaliskuuta 26, 2009



Kun minä olin lapsi otin kaapista salaa samarinia.Sitä oli kulmikkaassa lasipullossa jauheena ja kai sitä oli isän happovaivoihin hankittu.
Leikin, että se oli pommacia,ja silloin harvoin kun sain pommacia leikin, että se oli samppanjaa.
Aina on pitänyt yrittää olla enemmän, ei ole todellisuus kelvannut.
Eikä kelpaa vieläkään.

lauantaina, maaliskuuta 21, 2009

Ilmaiset leikit

Niitä oli. Paljon. Silloin joskus kauan sitten, kun hiekkatiet pölisivät kesällä ja talvella olisivat kadonneet näkyvistä kokonaan ellei olisi ollut näreitä hankeen työnnettyinä aurausmerkeiksi ja ajoradan merkeiksi. Ajajia oli niin harvassa, että teillä leikittiin, auton ääni kuului kaukaa joten ehti mennä sivuun. Ja tämä oli sentään Varsinais-Suomea siihen aikaan kun meillä oli ilmastoasiat kunnossa.
Silloin kuumina kesinä, kun muksuilla ei ollut kelloa eikä rahaa, televisio ei varastanut aikaa eikä ulkona ollut mahdollista kuunnella musiikkia, silloin oli mielikuvitus lapsen paras huvitus, eikä ainoastaan köyhän. Maattiin kedolla selällään ja katseltiin pilviä, kerrottiin toisillemme mitä niissä näkyi. Valkoiset pulleroiset poutapilvet kesätaivaalla lipuivat hitaasti yli taivaankannen ja muuttivat muotoaan. Voi kiepsahtaa mahalleen, taittaa heinänkorren ja tehdä siitä silmukan laittamalla korrenpäät ristiin, sitten silmukka suuhun ja antaa syljen kasaantua ja vips, sinulla on kiiltelevä sylkipeili. Hetken aikaa. Voi kilpailla kuka tekee isoimman. Kokoa rajoittaa tosin se, että se tehdään suussa. Voi tehdä kaksi silmukkaa peräkkäin, korsi kestää ja taipuu, ja voilà: kaksoispeili. Tyttöjen leikki: nuole kynnet ja voit hetken aikaa leikkiä, että sinulla on kynsilakkaa. Oikeasti sitä ei ollut ennen kuin aikuisena. Heinän kukinnon voi vetää kouransilmäänsä ja arvuutella kukko vai kana. Kukko jos oli töyhtö. Hiekkaiselle maantielle voi piirtää ja kirjoittaa. Siellä voi urheilla hyppäämällä pituutta, vauhdilla, ilman vauhtia, takaperin. Maantielle voi piirtää hyppyruudukon. Tienvarsilta voi poimia kukkia, kilpailla kuka löytää eniten erilaisia. Voi tehdä voikukkaseppeleen päähänsä tai voi tehdä voikukkakiharoita. Ison voikukan pullea varsi halkaistaan pituussuunnassa moneeen suikaleeseen ja pannaan hetkeksi veteen - sadevesitynnyriin tai ojaan, ja kohta on hienoja voikukkapermanentteja.
Jos aikaa oli paljon ja sää sopiva, saatettiin pystyttää kauppa. Päivä kului kun hankittiin kaupan varastot, itse kauppaleikki oli toissijainen. Myytävät löytyivät aina luonnosta, kuusenkävyt olivat makkaroita, männynkävyt munia, voikukan kukinnot voita, varret makaronia (spagetti-sanaa emme tunteneet) jne. Joskus tehtiin savitöitä kun löytyi sopiva kostea oja, jonka seinämä oli sinisavea. Ojanpenkalla oli illalla kuivumassa monta pientä astiastoa. Märkinä ne olivat silkinsileitä ja niihin voi pistellä ja raaputtaa koristekuvioita. Kuivuttuaan ne olivat harmaita, karheita ja hauraita eikä niillä sitten enää leikitty.
Nämä leikit olivat tarjolla kenelle tahansa, ihan ilmaiseksi. Isoja investointeja ei tarvittu seuraaviinkaan. Joka talossa oli rakentamisen jäljiltä laudanpätkiä, vääntyneitä ruosteisia nauloja ellei kunnollisia ja niistä väsättiin puujalat, usein isompien sisarusten tai isien avustuksella. Pyykit kuivuivat narulla kaikkien pihoissa ja narunpätkä löytyi aina hyppynaruksi. Jos saatiin pitkä naru, jaettiin vuorot: pyörittäminen oli tylsää, mutta välttämätöntä ja hyppääjiä juoksi "ulos" ja "sisään", 3-4 saattoi olla yht´aikaa hypätä letkuttelemassa kunnes väsyivät tai tahti meni sekaisin. Pitkä, paksu lankku kiven tai kannon päällä = hyppylauta. Jotta meno olisi ollut tasaista ja ilmalennot antoisia, piti lankkua siirtää hyppääjien painon mukaan. Painavalle riitti lyhyt pätkä, kirppu tarvitsi pitkälti lautaa. Ja auta armias jos hypättiin epätahtiin - tahallaan tai vahingossa - se vasta sattui, tärähdys viilsi päästä jalkoihin. Mutta luut vahvistuivat.
Tytöt olivat yleensä taitavia pallottelemaan vähän tennispalloa pienemmillä kumipalloilla, joita oli monen värisiä. Jotkut olivat suorastaan jonglöörejä. Minun kärsivällisyyteni ei riittänyt kuin kahdella pallolla pallotteluun seinää vasten, mutta isosisko panosti pallotteluun tosissaan ja selvitti kaikki kuviot neljällä pallolla. Kuviot olivat erilaisia pyörähdyksiä, taputuksia tietyssä järjestyksessä ja kun joku palloista putosi, vaihtui vuoro ja seuraava tuli esittelemään taitojaan. Tämä pallosisko oli muutenkin sirkuskelpoinen, käveli käsillään, teki siltakaatoja ja heitti kärrynpyöriä. Minä tiesin rajoitukseni enkä edes unta nähnyt moisista.

lauantaina, maaliskuuta 14, 2009

Tonnikala- ja sipsivuoka

Minä tiedän, että perunalastut ovat epäterveellistä ja lihottavaa syötävää ja enimmäkseen kilvoittelen elontiellä eteenpäin ilman niitä, mutta ruokareseptissä ne tuntuvat vähemmän kielletyiltä. Koko tämä ruoka voi tosin olla ravinto-opillisesti arvoton, mutta ainakin se maistuu.

2 tölkkiä tonnikalaa öljyssä
kalatölkkien öljyssä haudutetaan
1 hienonnettu sipuli TAI pätkä purjoa hienonnettuna
pari valkosipulinkynttä murskattuina
punainen paprika pilkottuna

1 tölkki Campbellin sienikeittoa (cream of mushroom) + puoli keittotölkillistä maitoa
150 g perunalastuja (vaikkapa sourcream& onion), huolimattomasti murskattuina

Kaikki aineet yhdistetään, maustetaan mössö valkopippurilla, soijalurauksella ja yrttisuolalla ja kaadetaan voideltuun uunivuokaan.

Päälle munamaito
1 muna + 1 dl maitoa
ja juustoraastetta.
Paistetaan puolisen tuntia 175-asteisessa uunissa. Lopputulos on yleensä, paitsi maistuva, myös kauniin ruskea.
Lisäksi sopii tietysti tarjota raikasta, värikästä salaattia. Runsaasti ja omatunto kevenee.

perjantaina, maaliskuuta 06, 2009

Lapsuuden lukuelämykset


Minä olen aina pitänyt lukemisesta yli kaiken siitä lähtien kun lukemisen arvoitus minulle aukesi kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Jostain syystä ei aikaisemmin. Mutta kun alkuun pääsin olen jatkanut intohimoisesti ja ne varhaiset lukuelämykset ovat jättäneet vahvan muistikuvan. En ehkä välittäisi nähdä niitä kirjoja uudestaan vain huomatakseni, että ne kirjat ovat vaisumpia, kuvat hailakampia kuin muistoissani, sillä minä haluan säilyttää sen mikä-mikä-maan, sen kaninkolon, josta aukeni täydellinen kaikkien mahdollisuuksien maailma, se, missä minäkin olin täydellinen kaikkien mahdollisuuksien kynnyksellä.
Isä luki minulle Robinson Crusoeta kun en vielä osannut lukea, miksi juuri sitä, se ei ole koskaan selvinnyt. Ehkä meillä ei ollut muuta sopivaa, ehkä se kiinnosti häntä. Minä nimitin kirjaa Rupisuuksi ja minulle ne lukuhetket olivat tärkeitä. Jotain ehkä ymmärsin sisällöstäkin. Luin sen myöhemmin itse ja aloin suunnitella Robinsonin elämään parannuksia. Erityisesti minua viehättivät hänen ruoka- ja tarvikevarastonsa, piirsin kuvia ja kirjoitin listoja. Koin, että hänen elämänsä oli täydellistä sellaisena, ei kannattaisi pelastua mihinkään eikä mitään Perjantaitakaan mielestäni tarvittu, vain se jatkuva varastojen täydennys.
Aapinen oli ehkä seuraava tärkeä kirja, ja sitten aloin jo saada joitakin omia joulu- ja syntymäpäivälahjoina. Sain Kästnerin Töpön ja Antonin ja pidin siitä kovasti. Antonin köyhä elämä ja kuvaukset perheen ruoista ja keittiöstä ruokkivat minun survival-henkistä sieluani. Mieleen on jäänyt myös kirja kaksostytöistä - en muista kirjan enkä kirjailijan nimeä - ja siirsin heidän ihanan elämänsä suoraan luokallani oleviin kaksosiin, joiden kaksoselämää ja leikkimökkiä kadehdin. Muistan selvästi miten ajattelin, että jos heitä olisi vain yksi, ei hän olisi mitään, vaikka hänellä olisi kaksi leikkimökkiä. Tavallisesta ruippanasta roikkotukkaisesta tytöstä tuli ihmeellinen kun hänellä oli täydellinen kopio itsestään. Jospa minullakin...
Joidenkin satukirjojen kuvat ovat niin onnistuneesti välittäneet sadun tunnelatausta, että ne ovat piirtyneet muistiin lähtemättömästi, värit varmasti kirkastuneet alkuperäisistä. Koivu ja tähti ja sisarukset käsi kädessä, veli osoittaa koivun yläpuolella loistavaa tähteä, Jörö-Jukka istuu alasti nyrpeän näköisenä jakkaralla tukka takkupilvenä pitkät kynnet harottaen, tyttö, joka astui leivän päälle ylittääkseen kuralammikon kuivin kengin, on koppavan näköinen, ei aavista mihin maan syövereihin hän vajoaa syntinsä palkaksi, sillä synti se oli, pikkutarkka sivuleikkaus myllystä, jossa Max ja Moritz, vintiöparat, jauhaantuivat kanojen ruoaksi, synnin palkka sekin ja hyvin ansaittu.
Jossain vaiheessa alkoi Viisikko-kausi ja niissä löytyy sama Robinson-ilmiö, pahan päivän varalle varustautuminen. Päähenkilöillä on aina terve, pohjaton nälkä joten jatkuvasti syödään vastakirnuttua ja juurileivottua, aina löytyy taskusta suklaalevy tai toffeekaramellejä ja niin ei taaskaan tarvitse nähdä nälkää siinä luolassa, onkalossa, kellarissa, kuilussa, kaivossa missä nyt satutaankin olemaan vankeina. Varsinainen selviytyjä on tietysti viidakon kuningasTarzan, joka myös luki kirjoja ja matkusteli välillä pukuun pyntättynä suurkaupungeissa, mutta ei silti osannut puhua kunnolla kuin eläinten kieltä. Lisää muistoja: Anni Swanin iki-ihanat Iris, Pauli ja Pappilan tytöt, jotka parsivat ja paikkasivat köyhyydessä, mutta saivat kuin saivatkin palkkansa ja siitä tuli lapsena hyvä mieli ja helpottunut olo, ja harhausko elämän oikeudenmukaisuudesta kasvoi kasvamistaan kunnes se tuhoutui oman elämän kokemusten myötä.
Runotytöt, Anna-kirjat, Tom Sawyer ja Huckleberry Finn, Helena-kirjat, Waltarin kepeät historialliset romaanit, Jack London, James Fenimore Cooper, Hilja Valtonen, Annikki Sankari, Bondit ja MacLeanit...Luettelo on loputon ja kirjasto täytti lukutarpeet niin, ettei lukematta tarvinnut olla päivääkään. Niin kirjoista tuli maailma, joka oli minun ja se oli iso ja loputon, paljon isompi ja rikkaampi kuin se, jossa elin. Minä olen ikikiitollinen siitä että löysin sen maailman. Olen ollut vähemmän yksinäinen, olen saanut lohtua, suuria tunteita, kauniita elämyksiä, oppinutkin jotakin.

torstaina, maaliskuuta 05, 2009

Ensimmäinen kirjasto

Koulu oli iso puurakennus mäellä koivujen keskellä. Vieressä oli pienempi rakennus, jossa asui johtajaopettaja suuren perheensä kanssa ja sen rakennuksen toisessa päässä oli isohko huone, joka oli kylän kirjasto. Seinät olivat kirjahyllyjen peitossa, mutta valikoima oli vaatimaton ja jako aikuisten ja lasten kirjoihin oli tiukka. Lapsien lainauksiin myös puututtiin, ei näin montaa, ei vielä tätä, mutta siitä huolimatta kirjoista avautui valtava maailma. Ovensuussa oli iso kirjoituspöytä, jonka ääressä istui Hän Joka Kirjasi Lainat, useimmiten Johtajaopettaja, joskus hänen vaimonsa tai joku melkein aikuisista lapsista. Mutta joskus siinä istui nuorin lapsista, poika, joka oli samalla luokalla kuin minä,joku aikuinen oli toki lähettyvillä. Nöyryytys oli suuri kun tämä ipana sai olla hoitamassa kirjastoa ja kateus kaihersi sisuksissa kun minäkin olisin halunnut lonksauttaa isolla leimasimella palautuspäivän kirjan takana olevaan lainauslipukkeeseen. Palautuspäivä piti käsin asetella kohdalleen ja leimasinta käyttää välillä mustetyynyssä, jos jälki alkoi hiipua. Mutta se leimasimen ääni, se äänekäs lonksaus, oli kiehtovin osa toimitusta. Minä haaveilin usein, että saisin sellaisen leimasimen lahjaksi ja saisin leimata tärkeitä papereita. Ehkä peräti voisi työkseen leimata. Sepä vasta onnea ja voisiko työ enää mielekkäämpää olla!Tilapäinen leimaaja, apulaisleimaaja, nuorempi leimaaja, vanhempi leimaaja, täysin palvellut leimaaja, ehkä uran huipuksi suorastaan leimausneuvos.
Kortistolaatikko oli myös mielenkiintoinen välilehtineen. Minun sisälläni oli pieni byrokraatti, joka paloi halusta käsitellä sen kirjoituspöydän tarvikkeita. Kirjojen järjestelykin oli minusta kiehtovaa, eri osastot aakkosjärjestyksessä.
Kävin kirjastossa joka viikko, joskus äidin kanssa, useimmiten hyvän kaverin kanssa. Kirjastoasioinnin jälkeen jäimme usein koulunpihalle urheilukentän laidalle. Siellä oli nojapuut ja me keikuimme niissä ja lopuksi roikuimme polvitaipeista pää alaspäin kuin lepakot levätessään ja sitten juoksujalkaa kotimatkalle, pari kilometriä.

keskiviikkona, maaliskuuta 04, 2009

Lapinpaistos



Tämän reseptin kirjoitin muistiin joskus 80-luvulla. En muista ajankohtaa tarkemmin, mutta sen muistan, että ruoka esiteltiin televisio-ohjelmassa. Ohjelma kertoi suurperheen elämästä jossainpäin Suomea: puuhakas ja osaava äiti ja monta lasta kokkasivat yhdessä eivätkä pelkästään ohjelmaa varten, vaan perheessä oli kunnon rutiinit ja kaikki osallistuivat arjen pyöritykseen. Tätä ruokaa varten nuorimmat pojat pilkkoivat tottuneesti sipulia sukelluslasit päässä etteivät sipulihöyryt itkettäisi. Ja hyvää tuli! Näin tehdään paistosta 4:lle keskinälkäiselle:

n. 300 g kohmeista poronkäristystä leikataan silpuksi
8 keskikokoista perunaa ja
2 porkkanaa karkeaksi raasteeksi
1 sipuli ja
1-2 valkosipulinkynttä hienonnetaan
n. 100 g sinihomejuustomurua
Aineet sekoitetaan ja laitetaan voideltuun uunivuokaan.Sekaan voi ripotella suolaa ja mustapippuria, omien tottumusten mukaan. Päälle kaadetaan liemi, jossa on
2 dl kermaa
1 dl maitoa
1 muna

Paistetaan 200-asteisessa uunissa noin tunnin ajan. Tarjoillaan tietysti puolukkasurvoksen ja maustekurkkusuikaleiden kera.