tiistaina, marraskuuta 23, 2010

Kalavuoka

Mikä se on tuo valkoinen vuoka
sisällään ihan kalpea ruoka?
No siinä on maukas muusikatto,
pohjalla voissa haudutettu pinaattimatto.
Matolla lepää höyrytetty turskafile suuri,
peittona pehmeä valkokastike, mausteena piparjuuri.

Kalavuoan perusohje on brittiläisestä Two Fat Ladies-ruokaohjelmasta, jota tehtiin 1996- 1999. Päähenkilöt olivat, paitsi lihavia, myös iäkkäitä ja ronskeja niin ulkonäöltään kuin tavoiltaan. Toisella heistä oli ollut alkoholiongelmia, joten hän ei ainakaan ohjelmassa naukkaillut, mutta poltti sen toisenkin edestä jolle sitten jäi se naukkailu. He saapuivat kulloiseenkin ruoanvalmistuspaikkaan - yleensä johonkin herraskartanoon - sivuvaunullisella moottoripyörällä. Heillä ei myöskään ollut mitään aikomusta laihtua ainakaan ruokatottumuksiaan muuttamalla. Rasva oli heidän kokkailunsa kulmakivi, sitä tirisi kaikissa ruoissa. Ja kaikki tehtiin pitkät kynnet punaisiksi lakattuina ja erittäin yläluokkaisella korostuksella ja kielenkäytöllä eli leidejä sormenpäitään myöten. Most delightful entertainment indeed!
Tämä Fish Pie on ainoa ruoka, jonka bongasin ohjelmasarjasta. Tuntui, että useimmiten heidän ruokiinsa tarvittiin pyitä, viiriäisiä, kyyhkyjä, jäniksiä tai muita yhtä vaikeasti hankittavia raaka-aineita eikä näiden eläimien käsittely ja niistä syntyvät mykyt ja muhennokset edes innostaneet.
Fish Pien voi "pimpata" katkaravuilla, mutta nyt on syytä syödä arkisesti. Jouluna tulee väkisinkin ylilyöntejä niin ruoan laadussa kuin määrässä.

lauantaina, marraskuuta 20, 2010

Lisää novelleja

Minä pidän Tuula-Liina Variksen kirjallisesta tuotannosta on sitten kysymys romaaneista, novelleista tai kolumneista. Hänen kielensä on niukkaa, ei turhia tunnemaalailuja, vaan juuri oikealla sanavalinnalla syntyvää ilmaisuvoimaista tekstiä. Silloin kun aiheena on naisnäkökulma, kuten hänellä usein on, on sisältö sellainen, että siihen on helppo samastua, tulee ahaa-elämyksiä, noin minäkin ajattelen, mutta hän sen osaa tiivistää sanoiksi. Hänen huumorinsa on myös pienieleistä, ei mitään revittelyä, vaan komiikka on paljolti sanavalinnoissa, tarkkaa psykologista havainnointia vähin keinoin.
Tutustuin Variksen kirjoitteluun ensimmäisen kerran, kun aivan sattumalta käsiini osui Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) muutama vuosi ilmestymisen jälkeen. Se on omaelämäkerrallinen kuvaus avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa, elämästä boheemin, holtittoman, alkoholisoituneen lahjakkaan kirjailijan ehdoilla. Avioliitto ajoittui 60-70 luvun kulttuurimyllerrykseen, joka sekin näin jälkikäteen oli yhtä rajatonta kaaosta. Hän kertoo kaikesta kiihkottomasti, kaunistelematta, mutta silti herkästi. Sen lukuelämyksen jälkeen olen lukenut kaiken muunkin ja nyt viimeksi novellikokoelman Muotokuvamaalarin tytär (WSOY 2010).
Novelleissa on vastakkainasetteluja, jotka poikkeavat tavanomaisista sukupolvien välisistä asenteista. Erityisesti minua riemastuttivat ja myös riipaisivat pienen mummosarjan tarinat. Se on kaiketi ymmärrettävää, kun on kokenut iäkkäiden vanhempiensa kuoleman ja on itse jonossa seuraavana osallistumaan vanhuselämän iloihin ja suruihin tänä tylynä aikana, jolloin kaikki mitataan rahassa ja vanhus on lähinnä ongelmajäte, joka pitää loppusijoittaa ellei se poistu elämästä ennen kuin siitä tulee rasite yhteiskunnalle.
Mummosarjassa on laitoksia, sairastelua, dementiaa, kuolemaa ja kaikkea sellaista elämän varrelta mikä on vanhuksen päässä säilynyt ja viime metreillä herännyt uuteen eloon.
Riemastuttavin oli mielestäni novelli Hyvää äitienpäivää, mummi!. Siinä vanha nainen osaa tarpeen tullen esittää sujuvasti seniiliä, aivan autuasta tyhjäpäistä mummia. Se taito on tärkeä silloin kun lapsenlapsi, aikuinen häikäilemätön juoponsitko luuseri tulee pikavisiitille kyniäkseen mummilta rahat. Rahansa on mummi osannut piilottaa, puhuttelee lapsenlasta pojakseen ja hymyilee aurinkoisesti kun tämä ryyppykavereineen penkoo paikkoja aina vain röyhkeämmin. Mummi lataa kahvinkeittimeen kaurahiutaleita ja ihmettelee kahvin vaaleaa paahtoa. Jo tulee vieraille selväksi, että mummi on ihan "seko, tööt ja persaukinen" joten vierailu loppuu lyhyeen ja sen jälkeen mummi keittää itselleen hyvin ansaitsemansa kunnon kahvit.

Tämä antoi minullekin, kiltille lässykälle, ajateltavaa, jos elonpäiviä riittää. Pitää olla topakka ja käyttää tervettä järkeä, ei täällä elämässä mummoja hemmotella. Luultavasti ne, jotka ovat syntyneet tällä vuosituhannella tähän ahneeseen, itsekkääseen ja kylmään maailmaan osaavat mummoinakin pitää puolensa ja pystyvät vaikka itse terrorisoimaan ympäristöään ja vetämään turpaan ainakin itseään pienempiä ja heikompia.

maanantaina, marraskuuta 15, 2010

Ambrosiakakku

Pyöräytin pikapikaa ambrosiakakun kun tarvitsin kestitystä vieraalle menneisyydestä, 40 vuoden takaa. Aikaa oli vähän ja siksi klassikko ambrosia sopi hyvin: onnistuu aina ja on vähistä aineistaan huolimatta mehevä ja maukas (ihan oma arviointi, vieraalta ei kysytty) ja kuorrutuksineen hiukan arjen yläpuolella.
Kakkuun tarvitaan:
150 g voita, joka sulatetaan ja saa hieman jäähtyä ettei käynnistä leivinjauhetta

3 munaa ja
2½ dl sokeria vatkataan perusteellisesti kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi

2½ dl vehnäjauhoja ja
1 tl leivinjauhetta yhdistetään

Lisätään vuorotellen voisulaa ja jauhoja munasokerivaahtoon turhia vatkailematta, jotta taikina säilyttää kuohkeutensa. Hyvin voideltu ja jauhotettu tasapohjainen vuoka ja paistumaan n. 35 minuutiksi, asteita 175-200.
Vielä lämpimän kakun päälle runsaasti kuorrutusta (nokare sulatettua voita +tomusokeria + appelsiinimehua, tuoreesta puristettua) ja ennen kuorrutuksen kovettumista päälle ripotellaan appelsiininkuoripaloja, sellaisia "hillottuja" kaupan hyllyltä 100 g:n pakkauksessa. Niitä voisi varmaan tehdä ihan itse omin pikku kätösin, mutta en pysty perustelemaan itselleni miksi tuhlaisin aikaa sellaiseen kun kerran voi laiskanakin olla.
Joissakin resepteissä lisätään taikinaan appelsiinimehua ja/tai appelsiininkuoriraastetta.Kyllä reseptejä riittää.

Kakun nimen historia puhutti meitä - joku paavikin muljahti mielen perukoilta - ja lupasin tutkia netistä. Sieltähän löytyy ihan kaikki, sekin mikä ei pidä paikkaansa.
Ja totisesti löytyi. Ambrosiakakku tunnetaan monella kielellä, tosin ei kakuilla muuta yhteistä ole kuin että ovat kaikki jollakin tavalla kuorrutettuja. Itse ambrosia saa alkunsa mytologiasta. Se on kuolemattomien eli jumalten ruokaa ja/tai juomaa, tuoksuvaa sellaista joka tapauksessa. Rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, ettei se kakku niin ylevää nimeä ansaitse, mutta ihan kelpo kakku maalliseen makeanhimoon.

maanantaina, marraskuuta 01, 2010

Risotto

Minä olen vasta vanhoilla päivilläni oppinut tekemään ja arvostamaan oikeaoppista risottoa. Pitkäjyväinen riisi - useimmiten merkkiä Uncle Ben -tuli kauppoihin kaiketi joskus 70-luvun alussa ja siitä lähtien se oli yleinen ja nuorten suosima lisuke. Jos lisäkeriisiin lisättiin ruskistettua jauhelihaa ja pakaste herne-maissi-paprikaa, oli ruoka nimeltään risotto. Tai niin sitä luuli kun ei aidosta tiennyt. Lopputulos on aivan toinen ruokalaji ja monin verroin herkullisempi, jos otetaan lähtökohdaksi oikea riisilajike: arborio tai carnaroli. Riisi kuullotetaan sipulisilpun kanssa oliiviöljyssä ja sitten alkaa tärkeä nesteytys. Runsaasti hyvää kasvis- tai kanalientä vähitellen lisättynä antaa pehmeän, kermaisen lopputuloksen ja jos liemen lisäksi mukaan tulee pari desiä kuivaa valkoviiniä, on maku aina vain parempi. Lopuksi ennen tarjoilua reilu köntti voitti ja runsaasti raastettua parmesaania tai pecorinoa. Riisipakkauksissa on hyvät perusohjeet ja vinkkejä vaihtelunhaluisille. Kuvan risottoon lisäsin loppuvaiheessa voissa paistettuja herkkusieniä, sokeriherneitä (osuivat olemaan tarjouksessa), vihreää parsaa ja sekin kävi läpi voikuullotuksen ja vielä pieni pakkaus ilmakuivattua kinkkua silputtuna.
Minulla on nyt meneillä Italia-buumi, joka heijastelee ruokiinkin. Mielestäni ihmisellä pitää kaamoksessakin olla toivo auringosta eli valosta ja lämmöstä, joiden mukana usein tulee kepeämpi ja toiveikkaampi suhtautuminen elämään. Italialaisille aurinkoa on tarjolla enemmän ja heissä näkyy elämänilo ja nautiskelu. Joskus paikan päällä käy mielessä, että vähempikin määrä aurinkoa voisi olla heille sopiva, kun ovat niin hälläväliä sovituissa ajoissa ja aina tunteet läikehtivät pinnassa, niin ilo, into kuin kiukkukin, mutta hyvinhän ovat pärjänneet ja italialainen ruoka on mielettömän hyvää.
Paolo Roberton uusin kirja on hyvä innoituksen lähde, reseptit ovat yksinkertaisia ja nopeita valmistaa- kuinkas muuten, pikaruoastahan on kysymys -ja aitoja aineita saa jo kaikkialta.
Paolo on entinen nyrkkeilijä, luennoitsija, viihdetyöläinen, bisnesmies, keittokirjailija, mutta ennen kaikkea herkkusuu italialainen (vaikka onkin puoleksi ruotsalainen), suuren tätilauman lellipoika ja tädeiltä ruoanlaittokiinnostuksensa perinyt.