tiistaina, tammikuuta 29, 2013

Sitruunahyvää

Taannoinen blogitaukoni aiheutti aukkoja ruokakulttuuriin (siis omaani) ja niitä olen näin jälkikäteen paikkaillut alan blogeja selailemalla.
Avokadopastahurma oli jo laantumassa, kun minä siitä sain tietää ja tietysti kokeilin heti, ne muutamat tarvittavat aineetkin ovat niin helposti saatavilla. Minä en hurmaantunut, mutta oli se ihan syötävää ja helppo resepti kannattaa pitää mielessä kasvissyöjien kestitykseen.
Toinen juna, josta myöhästyin, kulki jo viime kesänä ja kysymyksessä onkin kesäisen kevyt ja raikas ja ennen kaikkea helppo jälkiruoka.Sen englanninkielinen nimi on lemon posset. Sen jälkiosalle en löydä käännöstä millekään kielelle. Aineksia on tässäkin vähän, mutta ei sitä kevyeksi voi väittää, jos ajattelee energiamäärää, sitruunan lisäksi  pelkkää kermaa ja sokeria.
Minä en kaloreita laske vaan näin tässä mahdollisuuden ottaa taas  käyttöön martinilasit kun minulla sellaiset vihdoinkin on ja olen tähän teemaan juuttunut. Mutta hyvääkin se on syö sitä millaisesta astiasta tahansa.

Neljään martinilasilliseen tarvitaan:

4      dl kuohukermaa ja
1½   sokeria
ja näitä keitellään kevyesti 3-4 minuuttia. Kevyesti keitteleminen tarkoittaa, että kerma kuplahtelee eli pulpahtelee ja sokeri ehtii sulaa. Sen jälkeen lisätään
1 dl sitruunamehua, pari sitruunaa siihen tarvitaan

Kun kermaseos hiukan jäähtyy, sen voi annostella (tiedätte mihin) ja panna annokset muutamaksi tunniksi jääkaappiin ja siellä ne sitten hyytyvät ja saavat vanukasmaisen koostumuksen.(Ne kasvissyöjät, joille teen avokadopastaa saavatkin lemon possettia jälkiruoaksi, koska hyydyttämiseen ei käytetä liivatetta!)
Päälle tuoreita marjoja, jos ei niitä ole, niin pakastettuja.Minulla ei ollut, laitoin pakastevadelmia. Ne lötsöt eivät ole mikään silmänilo, mutta ei se makua haitannut.

lauantaina, tammikuuta 19, 2013

"Vadelma ja avokado ne yhteen soppii,

huomenna pannaan samaan koppiin eli kuppiin". Tämä jälkiruokaohje on sikahelppo ja nopea ja vähien aineiden takia edullinenkin. Lopputulos muistuttaa rakenteeltaan jäätelöä/jäädykettä ja on terveellistä, jos sillä on jotain merkitystä .Jos sitten sattuu omistamaan martinilasit, jollaiset minä onnenmyyrä onnistuin hankkimaan elämäni ehtoota sulostuttamaan (ja vielä halvalla kuin kuin Vilénin Sulo), on esillepanokin juhlava. Tämä voisi  tietysti olla välipalakin siinä terveellisessä muodossa ilman makeutusta, mutta sitä voi sitten syödä mistä tahansa kupposesta.
Siis neljälle:
250 g pakastevadelmia, suoraan pakastimesta
1 kypsä avokado pilkottuna
1 tl vaniljapulveria tai -sokeria
ja kaikki hurautetaan tehosekoittimella tai monitoimikoneella tai jollakin vitkuttimella tasaiseksi massaksi. Siinä se on. Minä tietysti lisäsin tomusokeria ihan vain maun vuoksi.Terveellisenkin ravinnon täytyy maistua hyvältä, onhan mielenterveyskin osa tätä ihmisen psykofyysistä kokonaisuutta.

Tämä oli vasta koekappale tätä lajia. Jatkossa laitan (jos laitan) tähän annokseen vadelmajäätelön/ jäädykkeen  rinnalle myös vaniljajäätelöpallon. Siitä tulee makeutta ja annos on nätimmän näköinen.


lauantaina, tammikuuta 12, 2013

Ikimuistettavat martinilasit






Minulla venähti tässä taannoin postausten väli puolen vuoden mittaiseksi, joten kirjoitushalujen herättyä jouduin selailemaan vanhoja tekstejäni palauttaakseni mieleeni mitä siellä on. Minulla ei tietenkään ole minkäänlaista reseptihakemistoa blogissa päästäni puhumattakaan.  Siinä lukiessani sain monesti ällistyä olenko mennyt tuommoistakin kirjoittamaan ja miksi. Lemon curd kermahössön yhteydessä haikailin kauniin esillepanon merkeissä martinilasien puuttumista taloudesta. Nyt pitää päivittää tilanne:astiakaapissa on kuin onkin martinilasit tätä nykyä! Ei niistä martineja ole juotu ja tuskin koskaan juodaankaan. Jätän sen tason hienostelun James Bondille, shaken tai stirred. Minä käytän laseja jälkiruoka-astioina.

Minä en ole hiukkaakaan kiinnostunut vaatemuodista, mutta olen hiukan, ihan hiukan, astiafriikki.
Pyrin käymään kaiken maailman taloustavara- ja astia-outleteissä ja tehtaanmyymälöissä aina kun se sopii. Aina ei sovi. Täytyy olla diplomaattinen. Toinen osapuolikin on välillä diplomaattinen ja lähtee ukisematta kuskiksi, kantajaksi ja seuraksi. Reissuun voi yhdistää jonkun turistikohteen, museon tai näyttelyn, mutta käydään ainakin kahvilla tai syömässä ja vietetään mukava päivä. Mutta hyvin usein hän inisee, ettei halua, meillähän on jo molemmilla kuppi ja lautanen.

Lokakuussa Villeroy& Boch informoi  sähköpostitse kanta-asiakkaita mahtavasta tilaisuudesta hankkia super-edullisesti  heidän tuotteitaan. Paikka olisi lähes jalkapallokentän kokoinen entinen tehdashalli viitisenkymmentä kilometriä meiltä . Sinne! Minä hekumoin selaten heidän nettisivujaan ja odotin tapahtumaa malttamattomana kuin lintu päivää. Aioimme olla hyvissä ajoin paikalla eli varttia ennen kuin ovet avattaisiin. Paikalla oli väkeä kuin merenmutaa, jono kiemurteli silmänkantamattomiin. Olivat kai tulleet ennen ns. sianpieremää .Ovimikot päästivät aluksi sisään turvallisuussyistä sopivan määrän, valtaosa odotti sateessa vuoroaan päästä ostoksille, lisää pääsi sitä mukaa kuin toisesta ovesta tuli ulos. Sain käyttää kaikki suostuttelukeinoni , ettei lähdetty pois niiltä jalansijoilta. Miehillä tuntuu aika yleisesti olevan sellainen geneettinen ominaisuus, että jonottaminen herättää aggressiot ja aiheuttaa  pakokauhua. Onnittelen itseäni siitä, että osasin hoitaa tilanteen niin, että pääsimme sentään sisälle asti.

Tavarat olivat isoissa avatuissa kuljetuslaatikoissa ja laatikoiden välit olivat käytäviä  ristiin rastiin, mutta väkeä oli niin paljon, ettei ollut mitään mahdollisuutta valita mihin päin halusi suunnistaa. Oli mentävä mihin virta vei. Ostoskärryt olivat loppuneet ensimmäisten  parinkymmenen jälkeen ja kaukaa viisaat olivat varustautuneet Ikea-kasseilla. Minulla pelkät kädet ja mies, joka alkoi heti vaatimaan ulospääsyä, happi loppuu, halli sortuu, ihmiset tuuppivat ja tallaavat toisia hamstratessaan hullunkiilto silmissään. Mies tajusi myös välittömästi, että kassajonot tulevat olemaan mielettömät, sinne pitää yrittää suunnata heti eikä alkaa hyperventiloida. Minun pakokauhuni kasvoi koko ajan, en löydä mitään, kaikki viedään nenän edestä, en pääse poikkeamaan sinne missä astia-ihanuudet siintävät. JA SITTEN näin, että seuraavan kuutionkokoisen laatikon pohjalla oli kuin olikin vielä jäljellä yksi pakkaus. Sukellus sinne ja sain näppeihini pakkauksen ja siinä oli 8 martinilasia!!! Minun, ehdottomasti minun, minä tarvitsen, en voi elää ilman niitä, niitä ei minulta oteta, tapan tarvittaessa, jonotan kassoille vaikka ikuisuuden (2 tuntia siinä meni), mies pysyy mukana siitä yksinkertaisesta, syystä ettei pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, eikä hän halua ottaa sitä riskiä, että minä säntään taistelemaan jostain kiposta ja ajaudun taas kauemmas kassoista.

Martinilasit ovat kalliisti lunastettu aarteeni enkä ole sen jälkeen vihjaillut sanallakaan outleteistä, enhän minä ihan järjetön ole. Mutta pikapuoliin lähdetään visiitille Suomeen ja matkan varrella on ABC, jonka yhteydessä Arabia-Iittalan tehtaanmyymälä... Minusta tuntuu, että me saatamme pysähtyä siellä kahvitauolle...Myymälässä voi olla jotain sellaista, joka vain odottaa noutajaansa, että pääsisi kotiin... Minun kotiini...

keskiviikkona, tammikuuta 09, 2013

Historia opettaa







Ruotsin televisio tuotti ja esitti viime syksynä 6-osaisen sarjan Historieätarna, joka oli erittäin suosittu ja johon katsojat vaativat nyt jatkoa. Minäkin pidin kovasti tästä ohjelmasta, jonka lajiksi on määritelty infotainment eli yhdistelmä informaatiota ja viihdettä. Jokaisessa jaksossa käsitellään jotakin Ruotsin historian aikakautta ruoan välityksellä. Ohjelman juontajat pukeutuvat aikakaudelle tyypillisiin vaatteisiin, asuvat ajalta peräisin olevassa asunnossa ja ennen kaikkea syövät vain ja yksinomaan kyseiselle ajalle tyypillistä ruokaa, jonka joku tunnettu keittiömestari valmistaa perehdyttyään huolellisesti vanhoihin dokumentteihin, ruokalistoihin, keittokirjoihin (Ruotsin ensimmäinen on vuodelta 1755). Näin eletään kussakin jaksossa viiden vuorokauden ajan. Vanhin ajanjakso on 1600-luku, nuorin 1970-luku. 
Sarja elävöitti minunkin historiantietojani, jotka ovat suureksi osaksi unohtunutta kirjaviisautta. Syöminen on aina elämänläheistä ja kertoo kuitenkin paljon yhteiskunnasta, elintasosta ja kulttuurista. Samoin vaatetus heijastelee hyvinkin aikaansa ja tietysti sitä mistä säädystä on kysymys. En ole tullut pohtineeksi alushousujen historiaa, mutta nyt selvisi sekin, ettei se ole pitkä, ilmankin pärjättiin. 1800-luvun alussakin miesten paita oli niin laaja ja löysä, että sen sai käärittyä jalkojen väliin jonkinlaisiksi alushousuiksi. Naisilla – aatelisilla – oli tiukka kureliivi jo 1600-luvulla ulkonäkösyistä, mutta laaja hame ja monet alushameet lämmittivät niin, ettei housuja älytty kaivata.
Ruoka tuntuu ajan kuluessa  koko ajan parantuneen, se on tuoreempaa, monipuolisempaa ja ennen kaikkea sitä on riittävästi. Eläimenruhosta käytettiin ennen aivan kaikki, menneinä vuosisatoina oli tarjolla niin mullin turpaa, kieltä, keuhkoa  kuin friteerattua kukonhelttaa ja ruokajuomana aina vaan olut, usein lämmitettynä. Ehkä se oli ravitsevaakin, mutta juontajien mielestä jatkuva kaljoittelu ja snapsien juominen viiden vuorokauden ajan piti heidät humalassa kellon ympäri ja se kävi voimille.

1970-lukua käsittelevä ohjelma innosti minua muistelemaan, sillä minähän olen elänyt sen, mutta unohtanut kuinka naurettavaa aikaa se oli: alaspäin levenevät kellohousut, korokekengät, hollannikkaat, pitkät hiukset kaikilla, jättiläismäiset silmälasit, paljon velouria, batiikkivärjättyä, kaftaaneja, otsanauhoja, paimentolaisturkkeja, kukkahuiveja ja kaikki tämä räikeissä väreissä, paljon oranssia ja ruohonvihreää ja tietysti kakanruskeasta velourista pehmovaatteita. Ja näissä vermeissä me sitten vedimme säilykkeitä, suurta herkkua. Säilykeananasta, säilykekatkarapuja, säilykelohta eli venäläistä socraa, säilykeparsaa, pulverimuusia, pulverisuklaavanukasta, pussikeittoja. Pitkäjyväinen riisi oli ilmestynyt puuroriisin rinnalle ja siitä tehtiin eksoottista jauheliharisottoa, eksotiikka tuli herne-maissi-paprikasta. Mausteeksi suolan ja pippurin lisäksi ripaus valkosipulijauhetta, tuoretta ei vielä helpolla löytänyt.Ja kaikki tupakoivat kaiken aikaa kaikkialla, kesken ateriankin, sillä se oli edistyksellisen ajan tapa ja siinä siniharmaassa savuhuurussa kasvoivat lapsetkin kasvattamatta, sillä rajojen asettaminen oli taantumuksellista.
Ja niin me koimme elävämme Uuden Uljaan Ajan Eturintamassa matkalla Lopullisen Täyttymyksen Aikaan, jolloin ihminen saisi kaiken tarvitsemansa  säilykkeenä ja pulverina.