torstaina, kesäkuuta 18, 2009

Mantan rinkelit
















Mantalla ja minulla on ollut kerran viikossa kokoontuva kahden hengen leipomisyhdistys. Nyt ollaan kesätauolla. Manta täyttää syksyllä 10. Hän on näppärä mittaamaan, punnitsemaan, sekoittamaan, vatkaamaan, kaulitsemaan. Lisäksi hän on erittäin musikaalinen ja täynnä tanssimisen iloa, pyörähtelee piruetteja ja räväyttää spagaatteja leipomisen lomassa. Mikähän hänestä tulee? No leipomistaito on aina tarpeen.
Nämä rinkelit ovat nopeita tehdä ja niin hyviä, ettei ole tietoa missä ja miten pitkään niitä voi säilyttää, katoavat leipomispäivänä. Taikina valmistuu vaivatta ja nopeasti monitoimikoneella.

200 g voita ja
1 dl sokeria sekoitetaan ja sitten lisätään
n. 7 dl vehnäjauhoja joihin on lisätty
2 tl leivinjauhetta
ja lopuksi lisätään
2- 2½dl kermaviiliä

sokeria desin verran rinkeleiden sokeroimiseen

Taikina leivotaan parikymmensenttisiksi sormenpaksuisiksi tangoiksi, joista pyöräytetään rinkeleitä, jotka painetaan molemmin puolin sokeriin ja paistetaan n.10-12 min. 225-asteisessa uunissa. Sokerin voi myös ripotella leivinlaudalle, josta se sitten tarttuu leivottaessa rinkelitankoihin.

keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009

Kirjoittamisen taustaa

Tämä blogi on ikäänkuin päiväkirja, joka on piilossa julkisella paikalla eikä vie tilaa kotona. Ei sitä kukaan lue, mutta koska sellainen teoreettinen mahdollisuus on olemassa, se asettaa minulle kuitenkin jonkinlaisia vaatimuksia sisällön ja kielen suhteen. Ymmärrän esimerkiksi olla kirjoittamatta millainen k- ja p-pää esimieheni on. Nyt tunnen tarvetta selittää olemattomille lukijoille miksi on olemassa tämä "Lisse pienenä"-teema. Vanha ihminen sortuu tieysti muistelemaan, mutta minä teen niin lapsenlapset mielessä. Heitä on sen verran, että voi puhua monikossa. Kerron lapsuudestani siinä toivossa, että se joskus antaa heille jotakin, jotakin, mikä liittyy heidän juuriinsa, jotakin elämäntavasta, joka on täysin kadonnut, kuuluu menneisyyteen, jotakin sellaista, mikä ei enää näy minussa, mutta on kuitenkin tehnyt minusta sen, mikä olen tänään. Onnellinen lapsuus on voimavara, jota ei voi koskaan ottaa pois. Sellaisen minä heillekin soisin. Mistäpä sen tietää kuinka kauan täällä saa olla tarinoimassa. Oma mummokaipuuni oli aikoinaan niin suuri, että tuntuu hyvältä kun olen saanut aikaan tekstiä, jos ja kun se jälkeläisiä joskus kiinnostaa.

maanantaina, kesäkuuta 08, 2009

Silmälasikäärme

Minä olin kiltti ja rauhallinen koululainen niin kuin useimmat siihen aikaan. Mutta minä olin kilteistä kiltimpiä, joten minun paikkani oli viimeisessä pulpetissa. Siellä se ongelma ilmeni aika pian. Minä en nähnyt mitä taululla luki. Ensin tekstistä tuli suheroa ja piti siristellä, jotta sai selvän. Mutta lopulta ei sekään auttanut ja oli pakko kertoa kotona koulun taulun huononemisesta, muulla tavoin en vielä ongelmaa huomannut.

Tilattiin aika silmälääkäriltä ja äidin kanssa menin kaupunkiin vastaanotolle. Pienessä odotushuoneessa istui paljon väkeä, aika ajoin lyhyt, vanha valkotakkinen mies avasi oven ja luki kädessään olevasta paperista potilaan nimen. Suomi ei ollut tämän juutalaisen lääkärin äidinkieli, niin kankeasti hän lausui nimetkin. Sisällä puolipimeässä huoneessa hän tutkiessaan silmiäni hoki "katso minu korva", "katso minu nenä", "katso mikä suunta E". Äiti ei saanut tulla tutkimushuoneeseen, ja minä pelkäsin hillittömästi. Kaikki ne vuodet, jotka kävin siellä, pelkäsin sitä pimeää huonetta, pelkäsin että silmät leikataan siellä, leikataan vaikka kokonaan pois kun ei niillä kerran näe, että sitä varten laitettiin puudutustippoja. Vanha, ryppyinen mies, jonka syyläistä nenää ja karvaisia korvia piti aina katsoa, ei jaksaisi pitää rimpuilevaa tyttöä paikallaan, jos puuduttamatta yrittäisi kaivaa jollain lusikalla silmiä tämän päästä.

Perinnöllisestä likinäköisyydestä oli kysymys, piilokarsastus tuli kaupan päälle. Silmälasit siitä seurasivat. Lasten kehysmalleja oli tasan yksi, joten valinta oli helppo. Maailma kirkastui ja tuli täyteen mikroskooppisen tarkkoja viivoja ja värisävyjä, tuntui että kuulokin parani. Lattia keinahti jalkojen alla kun tämä ihme tapahtui.

Siinä isossa koulussa oli toinenkin oppilas, jolla oli silmälasit, omituinen, pitkä luiseva poika, jonka oli vaikea olla paikoillaan. Häntä nimitettiin Hulluksi Hevoseksi ja hänet siirrettiin apukouluun. Minua sanottiin Silmälasikäärmeeksi. Aina ei tarvinnut sanoakaan, musikaaliset vihelsivät tai hyräilivät ohi mennessään "On piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion, valtakunta viimeinen, silmälasikäärmeiden". Henkevät tokaisivat "köyhä talo kun ei ole verhoja ikkunoissa". Rillipäät olivat omituisia, joskus älykkäitä, mutta aina rumia. Ja niin minä lasien aina vain vahvistuessa valitsin ulkopuolisen tarkkailijan roolin, urheilemattoman ja sisäänpäin kääntyneen elämän.

keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009

Mikrokaali

Kaupoissa on jo varhaiskaalia, pehmeää niin maultaan kuin lehdiltään. Maistuu ihan sellaisenaankin, mutta oikein hyvää tulee myös kun siivuttaa kaalia ohuenohuelti (juustohöylällä/ monitoimikoneen viipalointiterällä/ terävällä veitsellä, mikä nyt itsekullekin sopii). Levittele kaali mikronkestävään vuokaan, lirauta pohjalle aavistus vettä, höylää kaalin päälle voilastuja - aivan oikein, voita sen pitää olla - ripsuttele vielä sitruunapippuria ja pyöräytä hetki mikrossa. Tehosta ja ajasta en osaa sanoa muuta kuin että oma esihistoriallinen mikroni vuodelta 1980 tarvitsee 2 minuuttia momentilla "heat". Tämä mikrokaali riittää hellepäivänä vaivattomaksi ateriaksi, ehkä viipale jälkiuunileipää ja lasi piimää kyytipojaksi. Jos on yksin kotona, voi syödessä lukea mielenkiintoista kirjaa. Niitä riittää siinä missä kaalinpäitäkin.

tiistaina, kesäkuuta 02, 2009

Opin sauna autuasko aina?

Kolme päivää kurssilla. Laiha anti: ei tarvinnut olla työpaikalla (tosin poissaolo tuotti töitä sekä etu- että jälkikäteen), ruokailu sisältyi kurssiin (niin ei useimmiten ole), 3 luennoitsijaa noin tusinasta oli hyviä esiintyjiä, tosin vain kahdella oli mitään sanottavaa. Aivot riutuivat ja perä puutui, pää vyörähteli hartioilla kuin irtopallo. Mietin rivoja ristikoita, sommittelin 6-sanan romaaneja, pelasin numeropeliä, jonka opin vuosikymmeniä sitten vanhalta, kokeneelta kurssihailta. Katselin muita osallistujia - meitä oli runsas pari sataa - jotkut lukivat romaania/lehteä, monilla meni piuhat korviin, mitä lie kuuntelivat, jotkut piirtelivät, osa torkkui, muutamat sipisivät vieressä istuvan kanssa, luennoitsijaakin kuunneltiin. Me kaikki taputimme kiltisti luennon lopuksi, mutta se oli hyvän käytöksen lisäksi oman edun tavoittelua. Taputtamisesta aivot saavat energiaa sanoi se yksi hyvä esiintyjä, aivotutkija. Tai ehkä hän näin sanomalla varmisti itselleen aplodit.