Weinspeise

Tämä punaisista viinimarjoista tehtävä soppa on nimestä päätellen saksalaista alkuperää. Löysin ohjeen joskus 70-luvulla ja se toimi heti, helppo, konstailematon ja hyvä muidenkin kuin minun mielestäni. Nostalginen (mummoinen) loppukesän jälkiruoka, kauniskin. Olen kokeillut sitä muistakin marjoista, mutta tulos ei ole yhtä hyvä. Hapottomista marjoista tulee lössöä, mustat viinimarjat pitäisi nyppiä siisteiksi marja kerrallaan eikä niidenkään kirpeys riitä. Puolukka on kirpeä, mutta kovakuorinen eikä kermavaahto "istu" sen makuun. Nyt taidan eritellä makuja kuin viinintuntija ikään. Kukin tehköön makunsa mukaan, vaikka pihlajanmarjoista - ovat ainakin ketun mielestä happamia.

Viinimarjasoppa

Keitä vahva mehu, jossa on:
1 l vettä
1 l punaisia viinimarjoja
100 g sokeria (määrää voi muutella maun mukaan)

Älä siivilöi mehua vaan suurusta se:
0.75 dl maizenaa ja sen verran kylmää vettä, että syntyy juokseva tahna. Anna sopan kiehua muutama minuutti ja jäähdytä se vatkaamalla. Sijoita kattila esim. isompaan astiaan/ tiskialtaaseen, jossa on kylmää vettä.
Vatkaa 2 dl kermaa vaahdoksi.
Pyöräytä puolet kermavaahdosta sopan sekaan yhdellä huolettomalla liikkeellä niin että syntyy sopan läpi menevä linnunrata tai komeetan pyrstö. Loput kermavaahdosta reiluina nokareina sopan pinnalle ja soppa jäähtymään kylmään, vaikka pakastimeen, kunhan ei jäädy. Sen pitää olla jäisen kylmää tarjottaessa.
Mummovaikutelman tehostamiseksi sopan kanssa voi tarjota hyviä, voilla leivottuja pikkuleipiä.

Lukulistalta

Olen vieroksunut Rosa Liksomin kirjoja jo vuosikaudet jostain käsittämättömästä syystä, hänhän on saanut hyviä arvosteluja ja palkintoja. Muistan ainakin pitäneeni kirjailijanimen valintaa jonkinlaisena jippona vähän samalla tavalla kuin Miina Äkkijyrkkä tuntui aluksi julkisuudenkipeältä kylähullulta.Mutta hänen peltilehmänsä ovat tehneet minusta suorastaan "fanin". Niin herkkiä, niin oivaltavia, vain syvällinen, intohimoinen lehmäntuntija pystyy luomaan moisia kaikkea muuta kuin herkästä materiaalista. Tänä kesänä niitä on ollut näytteillä Haikon kartanohotellin puistossa. Mitä nimeen tulee, se on lyhin ja paras mahdollinen tiivistelmä hänen taiteilijapersoonastaan.
Kuulin Rosa Liksomin novelleja koskevan keskustelun junassa ihan ulkopuolisena - salakuuntelin - ja päätin, että nyt on aika kypsä, tämä kiinnostaa. Ensi hätään sain käsiini vain Reidar Särestöniemn fiktiivisen elämäkerran Reitari ja se kolahti heti: samaa holtitonta pohjoisen hulluutta kuin Mikael Niemen Vittulanjängässä. Fakta ja fiktio sekoittuvat ja ihmiset ovat vahvasti juuri niin omanlaisia äärilaitojen kulkijoita äärimmäisissä luonnonoloissa. Lestadiolaisuutta, syntymähulluutta, juoppoutta, kiimaa, umpimielisyyttä, kaikkea sitä, mikä Lapin ja Pohjois-Suomen ulkopuolella on on siistitty ja kesytetty ja se, mitä ei saada kuriin, on tiukasti kulisseissa ja pidetään siellä maksakoon mitä maksaa.
Nyt metsästän Liksomin novellikokoelmia, saatavillani olevat kirjastopalvelut ovat hyvin rajalliset ja kirjakauppojen kannalta tuntuvat muutaman vuoden takaiset tai vielä vanhemmat kirjat olevan epäkuranttia myytävää, mutta laajennan etsintää ja saan kokea löytämisen iloa.
Olisin halunnut kuvaan kirjan lisäksi jotain lehmään liittyvää kun kerran rinnastan Liksomin ja Äkkijyrkän, mutta lammas oli lähin mitä löysin kotoa.Elukka kumminkin.

Lihanhimo

En halua olla kasvissyöjä, vielä vähemmän lakto-ovo-vegaani, mutta lihansyöntini on kuitenkin vähenemään päin. Syyt ovat varmaankin enimmäkseen makuasioita, jonkin verran eettis-taloudellisia. Maksaisinko järjettömän hinnan siitä, että eläin syntyy ja kuolee yksinomaan ihmisen ravinnon vuoksi ja näiden tapahtumien väliin jäävä aika saattaa sisältää huonoa kohtelua ja luonnottomuuksia? Mutta pakko on myöntää, että naudanpihvi, porsaanfilee ja poronpaisti maistuvat välillä. Jauheliha on siedettävän hintaista, helppoa ja nopeaa käsitellä, ei tarvitse miettiä mikä se on ennen ollut kun nyt se on massaa, josta teen ruokaa. Pekonia tarvitaan siksi, että se maistuu vaikka aamupalalla tai se antaa hyvää makua sieni- ja grilliruokiin. Useimmiten liha on kuitenkin broileria ja silloin aina nahaton rintafilee, ei kenenkään koipi eikä siipi. Pelkkä ajatuskin kanannahasta saa minut kananlihalle, sellainen nyppyinen, sitkeä liian suuri takki kanaparan päällä. Tiedän toki, että broileri lihotetaan pikavauhtia ahtaudessa ja ikuisessa valossa eikä siitä aikuista, saatikka vanhusta, tule koskaan. Tämä on ikuinen kysymys siitä onko yksilön valinnoilla merkitystä muille kuin yksilölle itselleen. Minä olen jotenkuten sovussa itseni ja yksipuolisella sopimuksella myös broilereiden kanssa tässä lihansyöntikysymyksessä. Toistaiseksi.

Pestokana on mielestäni todella hyvänmakuinen, helppo ruoka. Se jokin on lisäkkeenä tarjottava ohra, joka sopii täydellisesti peston ja broilerin makuun. Siis ei missään tapauksessa riisiä, couscousia, pastaa eika nuudeleita. Peruna olisi jo aivan järjetön valinta. Kuka niin hullu olisi?

Pestokana 4:lle

4 nahatonta broilerinfilettä suolataan (1 tl) ja valkopippuroidaan ( 1 maustemitta) ja ruskistetaan voissa.

Pannulle lisätään
2½ dl ruokakermaa
½ dl pestoa
1½ dl purjosilppua
ja saa putputella kunnes liha on kypsää. Lisäkkeeksi keitettyä ohraa ja freesattuja wokkivihanneksia.

Mitä minä tein sisällä aikani kuluksi

Minulla ei ollut kotona leikkikaveria, mutta en muista aikani koskaan tulleen pitkäksi, vaikka en olisi lukenutkaan, mikä kuitenkin oli pääasiallinen ajankuluni. Paras lukupaikka valoisaan aikaan oli ullakko, jollainen kulki pituussuunnassa talon, isän rakentaman rintamamiestalon, molemmin puolin. Ullakolla oli kaikenlaista roinaa, vaatteita roikkui nauloissa seinillä, matonkudelumppuja puutynnyrissä, vanha rukki, kerinpuut, lattialla lehtipinoja, vanhoja Kotiliesiä, Seuroja, Apuja.Siellä kun pujotteli itsensä pienen kapean ikkunan ääreen, saattoi lukemisen lomassa vilkaista mitä naapureiden pihoilla tapahtui. Lukurauhaa oli joskus tunneiksi ennen kuin kaivattiin syömään tai toimittamaan asioita ja askareita.

Askartelu tapahtui keittiönpöydän ääressä, omaa huonetta minulla ei ollut. Kauppatavarat tulivat yleensä valkoiseen käärepaperiin käärittyinä ja paperin kun silitteli suoraksi, oli aina piirustuspaperia käytettävissä. Värikyniä oli harvoin, mutta lyijykynä löytyi aina. Kolikkoja osasi jokainen lapsi jäljentää: kolikko sen puotipaperin alle ja lyijykynällä kun hankasi päältä tapahtui ihme, kolikko jäljentyi täsmälleen oikean näköisenä, tarkempana kuin olisi koskaan osannut piirtää sitä itse. Piirsin usein paperinukeille vaatteita, mutta siinäkin hommassa matka oli tärkeämpi kuin määränpää. Ei niistä vaatteista niin taidokkaita tullut, että niillä olisi halunnut leikkiä saati säilyttää ne.

Joulun alla paperista leikattiin ikkunaan keitetyllä perunalla liimattavia lumitähtiä, hienoimmat tulivat silkkipaperista. Tonttujonojakin leikattiin.
Jos halusi tehdä talikuvia, piti olla joku "iso" paikalla, sillä tulipalovaara oli aina uhkana kun kynttilöiden kanssa touhuttiin. Talikuvia syntyi, kun palavasta kynttilästä valutettiin talia (nykyisin kai sanottaisiin steariinia) sanomalehdelle, vaikkapa sarjakuvien päälle. Kun tali jähmettyi ja sen irrotti niin voilà - siinä oli Taika-Jim, Narda tai Lothar! Tulitikkuja oli aina kotona ja paljon, sillä ruoka tehtiin puuhellalla ja lämmitys hoitui myös puilla. Tulitikuista saattoi rakentaa taloja pinoamalla niitä limittäin kuin hirsiä, katon saattoi taittaa paperista. Lopuksi talo purettiin ja tikut aseteltiin takaisin rasioihin, tuhlata ei saanut. Tulitikkuja kaadettiin myös keoksi pöydälle ja siitä nypättiin tikku kerrallaan. Niin kauan sai jatkaa, kun mikään muu ei liikahtanut kasassa. Tämä leikki ei tosin ollut kovin hauska, jos oli yksin.

Minulla oli ystäviä, jotka jo alle kymmenvuotiaina tekivät käsitöitä, kutoivat ja parsivat sukkia ja lapasia, koristivat liinoja reikäompelulla, nimikoivat liinavaatteita ja näpräsivät kaikenlaista hyödyllistä ja vaativaa. Minulta ei onneksi sellaisia suorituksia edes odotettu. Minä olin jo silloin mukavuudenhaluinen tumpelo ja älysin jo varhain vedota suunnattomaan läksytaakkaan kun tuli työnteosta puhe.

Mantan rinkelit

Mantalla ja minulla on ollut kerran viikossa kokoontuva kahden hengen leipomisyhdistys. Nyt ollaan kesätauolla. Manta täyttää syksyllä 10. Hän on näppärä mittaamaan, punnitsemaan, sekoittamaan, vatkaamaan, kaulitsemaan. Lisäksi hän on erittäin musikaalinen ja täynnä tanssimisen iloa, pyörähtelee piruetteja ja räväyttää spagaatteja leipomisen lomassa. Mikähän hänestä tulee? No leipomistaito on aina tarpeen.
Nämä rinkelit ovat nopeita tehdä ja niin hyviä, ettei ole tietoa missä ja miten pitkään niitä voi säilyttää, katoavat leipomispäivänä. Taikina valmistuu vaivatta ja nopeasti monitoimikoneella.

200 g voita ja
1 dl sokeria sekoitetaan ja sitten lisätään
n. 7 dl vehnäjauhoja joihin on lisätty
2 tl leivinjauhetta
ja lopuksi lisätään
2- 2½dl kermaviiliä

sokeria desin verran rinkeleiden sokeroimiseen

Taikina leivotaan parikymmensenttisiksi sormenpaksuisiksi tangoiksi, joista pyöräytetään rinkeleitä, jotka painetaan molemmin puolin sokeriin ja paistetaan n.10-12 min. 225-asteisessa uunissa. Sokerin voi myös ripotella leivinlaudalle, josta se sitten tarttuu leivottaessa rinkelitankoihin.

Kirjoittamisen taustaa

Tämä blogi on ikäänkuin päiväkirja, joka on piilossa julkisella paikalla eikä vie tilaa kotona. Ei sitä kukaan lue, mutta koska sellainen teoreettinen mahdollisuus on olemassa, se asettaa minulle kuitenkin jonkinlaisia vaatimuksia sisällön ja kielen suhteen. Ymmärrän esimerkiksi olla kirjoittamatta millainen k- ja p-pää esimieheni on. Nyt tunnen tarvetta selittää olemattomille lukijoille miksi on olemassa tämä "Lisse pienenä"-teema. Vanha ihminen sortuu tieysti muistelemaan, mutta minä teen niin lapsenlapset mielessä. Heitä on sen verran, että voi puhua monikossa. Kerron lapsuudestani siinä toivossa, että se joskus antaa heille jotakin, jotakin, mikä liittyy heidän juuriinsa, jotakin elämäntavasta, joka on täysin kadonnut, kuuluu menneisyyteen, jotakin sellaista, mikä ei enää näy minussa, mutta on kuitenkin tehnyt minusta sen, mikä olen tänään. Onnellinen lapsuus on voimavara, jota ei voi koskaan ottaa pois. Sellaisen minä heillekin soisin. Mistäpä sen tietää kuinka kauan täällä saa olla tarinoimassa. Oma mummokaipuuni oli aikoinaan niin suuri, että tuntuu hyvältä kun olen saanut aikaan tekstiä, jos ja kun se jälkeläisiä joskus kiinnostaa.

Silmälasikäärme

Minä olin kiltti ja rauhallinen koululainen niin kuin useimmat siihen aikaan. Mutta minä olin kilteistä kiltimpiä, joten minun paikkani oli viimeisessä pulpetissa. Siellä se ongelma ilmeni aika pian. Minä en nähnyt mitä taululla luki. Ensin tekstistä tuli suheroa ja piti siristellä, jotta sai selvän. Mutta lopulta ei sekään auttanut ja oli pakko kertoa kotona koulun taulun huononemisesta, muulla tavoin en vielä ongelmaa huomannut.

Tilattiin aika silmälääkäriltä ja äidin kanssa menin kaupunkiin vastaanotolle. Pienessä odotushuoneessa istui paljon väkeä, aika ajoin lyhyt, vanha valkotakkinen mies avasi oven ja luki kädessään olevasta paperista potilaan nimen. Suomi ei ollut tämän juutalaisen lääkärin äidinkieli, niin kankeasti hän lausui nimetkin. Sisällä puolipimeässä huoneessa hän tutkiessaan silmiäni hoki "katso minu korva", "katso minu nenä", "katso mikä suunta E". Äiti ei saanut tulla tutkimushuoneeseen, ja minä pelkäsin hillittömästi. Kaikki ne vuodet, jotka kävin siellä, pelkäsin sitä pimeää huonetta, pelkäsin että silmät leikataan siellä, leikataan vaikka kokonaan pois kun ei niillä kerran näe, että sitä varten laitettiin puudutustippoja. Vanha, ryppyinen mies, jonka syyläistä nenää ja karvaisia korvia piti aina katsoa, ei jaksaisi pitää rimpuilevaa tyttöä paikallaan, jos puuduttamatta yrittäisi kaivaa jollain lusikalla silmiä tämän päästä.

Perinnöllisestä likinäköisyydestä oli kysymys, piilokarsastus tuli kaupan päälle. Silmälasit siitä seurasivat. Lasten kehysmalleja oli tasan yksi, joten valinta oli helppo. Maailma kirkastui ja tuli täyteen mikroskooppisen tarkkoja viivoja ja värisävyjä, tuntui että kuulokin parani. Lattia keinahti jalkojen alla kun tämä ihme tapahtui.

Siinä isossa koulussa oli toinenkin oppilas, jolla oli silmälasit, omituinen, pitkä luiseva poika, jonka oli vaikea olla paikoillaan. Häntä nimitettiin Hulluksi Hevoseksi ja hänet siirrettiin apukouluun. Minua sanottiin Silmälasikäärmeeksi. Aina ei tarvinnut sanoakaan, musikaaliset vihelsivät tai hyräilivät ohi mennessään "On piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion, valtakunta viimeinen, silmälasikäärmeiden". Henkevät tokaisivat "köyhä talo kun ei ole verhoja ikkunoissa". Rillipäät olivat omituisia, joskus älykkäitä, mutta aina rumia. Ja niin minä lasien aina vain vahvistuessa valitsin ulkopuolisen tarkkailijan roolin, urheilemattoman ja sisäänpäin kääntyneen elämän.