Mummutauti

Kaikissa lastenkirjoissa oli minun lapsuudessani mummo ja kaikilla minun kavereillani oli myös mummo. Ja se mummo oli aina punaisen tupansa ovella vastassa kädet levällään valmiina halaamaan, tumma maataviistävä leninki pullean, pehmeän vartalonsa verhona. Aino-tossut jalassa ja ruudullinen esiliina edessä, sillä hän on juuri leiponut /keittänyt /paistanut herkkuja rakkaalle lapsenlapselle, tuoksut tulvivat ovesta. Sitä ennen hän on kiikkustuolissaan kutonut ja ommellut samaiselle lapselle.
Ja minulla ei sitten mitään mummoa. Isänpuoleinen kuoli kun minä olin alle vuoden ja olin kauan katkera ettei hän loskaan edes nähnyt minua, seuraavana kesänä oli tarkoitus tulla. Äidinäiti oli kuollut, kun äiti oli 15-vuotias ja minusta tuntuu ettei äiti koskaan toipunut menetyksestä. Hänen isänsä toi samantien uuden vaimon, jolla oli oma, ilmeisesti neitseellisen sikiämisen kautta syntynyt 14-vuotias tytär mukanaan. Kunnon äitipuolen tavoin hän vaati, että äitini oli lähdettävä maailmalle, ei iso likka saa kotona laiskana maata. Äidin 9-vuotias veli pantiin ulkorakennukseen asumaan ja sieltä hän muutti sisarensa hoiviin heti, kun tämä sai järjestystä elämäänsä. Isoisä pyysi kuolinvuoteellaan anteeksi ajattelematonta menettelyään ja saikin tietysti, mutta ei se enää mitään muuttanut. Minun lapsuudessani välit heihin olivat etäiset. Isoisä kävi meillä yksin kerran vuodessa. He asuivat monen tunnin junamatkan päässä eikä heillä saanut yöpyä eikä heillä tarjottu ruokaa, joten kontaktit olivat vähäiset. Isoäitipuoli povasi miehensä lapsista ja heidän jälkeläisistään varkaita ja murhamiehiä tai ainakin nykykielellä luusereita.
Tämä kaikki sai minut palavasti kaipaamaan ikiomaa, ihanaa mummoa. Valitsin häntä aina vanhuksia nähdessäni ja ihmettelin miksi kaverini eivät olleet jatkuvasti ja kaiken aikaa autuaita siitä, että heillä oli Oma Mummo.
Meidän lähellä, pienen metsikön toisella puolen, asui yksinäinen naisihminen, vanhapiika, ehkä keski-ikäinen, ei ainakaan vanhus, ei siis mikään mummoehdokas, mutta minä kelpuutinkin hänen talonsa mielikuvitusmummolaksi. Vanha, matala punainen tupa, valkoiset ikkunanpielet ja nurkkalaudat, pelakuita ikkunalla ja pitsiset puoliverhot, ympärillä rehevä, vanha puutarha, kuhmuraisia isoja omenapuita, marjapensaita, juhannusruusupuska oven pielessä, sireenipensaita ja särkyneitä sydämiä ja lupiineja. Sinne Mummon luo minä menisin aina koulun jälkeen, joisin mehua - ties vaikka kahvia, sitäkin lapsille annettiin -ja söisin tuoretta pullaa. Pelaisimme hullunkurisia perheitä tai Afrikan tähteä, Mummo ja minä.
Näin ihania mummounelmia on yhä muistoissani kun todellisuus ei koskaan tuonut kuvaan säröjä. Ihmisiä ne ovat mummotkin. Tästä pääsee suoraan siihen, että olen mummo itsekin ja mitäs siitä seuraa ja miten siitä selviää!? Leipomispuoli sujuu, mutta entä kaikki muu?