Tämä bloggaamisajatus

kypsyi hitaasti mielessäni samalla kun kaikenlaisten kakuntekijöiden blogimaailma avautui minulle. Suomessa tuntuu olevan satoja nuoria naisihmisiä, jotka käyttävät todennäköisesti paljon aikaa, vaivaa ja rahaa luodakseen toinen toistaan ihmeellisempiä kakkutaideteoksia. He ostavat nettikaupoista erikoisaineita ja -välineitä luomuksiaan varten, kaikki sateenkaaren värit ovat mahdollisia, on kultaa ja kristallipölyä, kuvia ja tekstiä voi tulostaa syötävään muotoon. Kakun päälle väkerretään veistoksia ja niksit ovat monet, jotta nämä aherruksen tulokset säilyttävät makunsa, muotonsa ja värinsä juhlien huipennukseen: juhlakalu upottaa veitsen luomukseen ja pian se on vain muisto, mutta ymmärtääkseni hyvin dokumentoitu, kuvattu edestä, sivulta ja päältä. Tähän leipomisliigaan en osallistu. Minun leipomukseni ovat perinteisiä ulkonäöltään, mutta toivoakseni maistuvia. Ilo niitäkin on tehdä.
Löysin sisäisen pienen leipojani jo vuosikymmeniä sitten (ouch, that hurts), mutta into ei ole laantunut vaikka omatekemät syöjät ovat jo maailmalla ja näin ollen se seuraavakin polvi kaukana. Aineet ja tarvikkeet ovat muuttuneet, kaikkea on yllinkyllin - ei tarvitse tehdä Cajsa Wargin periaatteella - otetaan mitä on - kun kerran kaikkea on eikä myöskään ole pakko tehdä "omasta päästä" mitään, edes lihapullia, sillä Internet, tämä synnin vuo ja runsauden sarvi, sisältää reseptien suon, jonne voi eksyä ja upota ikiajoiksi.