Toivekirja

Minulla on lukulista kirjoista, joihin pitää päästä käsiksi joskus jossakin jotenkin joka tapauksessa. Nyt sain listalta pois Michael Connellyn The Brass Verdict. En osaa antaa periksi, vaikka hänen kirjansa ovat mielestäni tulleet aneemisiksi. Harry Bosch oli alussa niin sympaattinen tuttavuus, että luen varmasti ihan solidarisuudesta kaikki tulevatkin kirjat, joissa hän on mukana. Hän on sellainen suurkaupungin omia teitään kulkeva Marlboro-mies, jolla on tinkimätön moraali ja tunteet syvälle sismpään haudattuina. Hän tuntee Los Angelesin valovoiman, mutta ennen kaikkea sen pimeän puolen laitapuolen kulkijoineen ja korruptoituine poliisivoimineen eikä häkelly mistään, mitä ihmismieli raadollisimmillaan saa aikaan. Ei, ei Harrya voi hylätä kunhan kirjailija vain antaisi hänelle säällisen lopun, jos sarja jatkuu. The Brass Verdictin päähenkilö on asianajaja Mickey Haller ja Harry on vain taustatekijä, mutta tärkeä sellainen kun käy ilmi, että nämä kaksi miestä ovat velipuolia. Siinä on jo hyvä lähtötilanne heidän yhteistyölleen jatkossa tai mihin kirjailija nyt sitten luovuutensa suuntaakin.
Ihan toisenlaista lukemista ovat Peter Englundin Stridens skönhet och sorg, Bo Carpelanin Barndom ja Arne Nevanlinnan Marie, joiden parissa viettäisin mielelläni talvilomani.
Mutta jospa voisikin tilata luettavaa suoraan kirjailijalta! Aika kiehtova ajatusleikki. Minä pyytäisin kauniisti Helmi Kellokumpua kirjoittamaan vielä uuden novellikokoelman, hänellä varmaan riittää värikkäitä peräpohjalaisia ihmiskohtaloita. Hänen kielensä on riemastuttavan nautinnollista vanhahtavine murresanoineen ja hänen ilmaisunsa aivan ihastuttavan niukkaa ja karun humoristista, mitään ei voi lisätä, ei mitään ottaa pois. Ankaran ja köyhän elämän ihmiset piirtyvät ilmeikkäästi ja uskottavasti. Niin realistista ja samalla herkkää, koomista ja riipaisevaa.

Kuvassa kaksi lempikirjaani, kolmatta en ole omaksi saanut sillä painos on loppu eikä antikvariaateistakaan ole löytynyt. Lintu kuuluu kuvaan, jos sovitaan että se on Helmikana.