Helsingin Sanomien lukupiirissä käytiin taannoin keskustelu keittokirjojen ostajista. He jakautuvat sen perusteella kolmeen kategoriaan: ne, jotka haluavat oppia keittämään/ leipomaan, ne, jotka haluavat sisustuselementiksi tyylikkään keittokirjan selailtavaksi ja ne, jotka rakastavat syömistä vaan eivät ruoanlaittoa. Minä en kuulu selkeästi yhteenkään näistä, vaikka tietysti haluan oppia alalta uutta, selailen mielelläni kauniisti kuvitettua keittokirjaa ja pidän hyvästä ruoasta (kukapa ei ?!). Minulla on muutama metri keittokirjoja ja pystyn aina perustelemaan itselleni miksi minä tarvitsen lisää. En osta mitä tahansa keittokirjaa, eihän kukaan kaiketi osta mitä tahansa romaaniakaan, vaan omien mieltymysten mukaan. Olen jokaiseen keittokirjaani perehtynyt ja jokaisesta käyttänyt joitakin reseptejä, suosikeista kymmeniä. Olen kehittänyt sellaisen reseptinlukemistaidon, että tiedän miltä valmis ruoka maistuu, eräänlaista virtuaalisyömistä, mutta toki myös ihan todellista - olen hyvässä lihassa.
Minä olen saanut keittokirjoista ruokaelämysten lisäksi valtavasti keittotaitoa, ravinto-oppia, kulttuurihistoriaa, eri maiden ruokatietoutta. Henkilöhistoriaan saa ruoan kautta aivan uuden näkökulman. Minulla on keittokirjoja monella kielellä, joten niiden parissa puuhastelu auttaa myös kielitaidon ylläpitämistä. Keittokirjoja on lukemattomille eri kohderyhmille. Niitä on sinkuille, lapsille, nuorille, äijille, tumpeloille, kiireisille, ruokarajoitteisille, ympäristötietoisille. Huumorikeittokirjojakin löytyy useita ja ne sisältävät hyvin vakavasti otettavia ruokaohjeita riemastuttavasti esitettyinä.
Jos vanhan sanonnan mukaan puhtaus on puoli ruokaa, niin minulle se toinen puoli tulee keittokirjoista, mitä nyt vähän aineksia lisäksi.Minun mielestäni keittokirja on keräilykohteena paljon antoisampi kuin vaikkapa munakuppi tai kukkopilli.
Kukot valitsemassa lukemista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti