Tummat vedet

Yksi asia johtaa toiseen. Se pitää paikkansa ainakin internetin selailussa. Elän syrjässä suomalaisesta kulttuurista, joten on paljon sellaista mikä ei tule lainkaan tietooni tai tulee sattumalta sitten kun tulee.
Peter Franzénin kirja Tumman veden päällä (Tammi 2010) oli minulle ihan tuntematon, kun se hiljattain osui kohdalle. Peter Franzénin nimi oli hämärästi tuttu elokuvanäyttelijänä , komeaksi mainittu, joten olin yllättynyt kirjasta. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että tekijän nimen on tarkoitus myydä jotakin julkkisvuodatusta, mistään vakavasti otettavasta kirjoittamisesta ei voi ola kyse. Luin lisää ylistäviä arvosteluja ja ymmärsin, ettei niitä nimen eikä ulkonäön perusteella saa. Ja kirjan luin yhteen menoon, sillä en voinut laskea sitä käsistäni. Se on niin uskomattoman herkkä kuvaus vaikeasta, mutta kuitenkin tavallisesta elämästä lapsen silmin nähtynä. Se perustuu kirjailijan omaan elämään, ja siitä tiedosta olen kiitollinen. Löysin netistä haastattelun, jossa Franzén sanoo, ettei hänen lapsuutensa ole muistoissakaan pelkästään hirveä, sillä siihen kuului myös paljon rakkautta ja turvallisuutta ja hyviä ihmisiä. Hän on tarinassaan tavoittanut myös hyvin sen, miten lapsella on kaikissa olosuhteissa lyhyt tie leikkiin ja mielikuvitusmaailmaan ja niihin aikuisen kannalta pieniin iloihin, jotka saavat lapsen ajoittain unohtamaan kaikki vaikeat asiat. Minä vanha ihminen jaksoin ja halusin lukea sen tiedon turvin, että hyvin sen kirjan pikku-Peten elämä järjestyi, aikuinen Pete on menestyvä, lahjakas ja tasapainoinen.
Pikku-Peten elämän tumma vesi tuli isäpuolen väkivaltaisuudesta, joka ilmeni aina juopottelun yhteydessä ja kohdistui aluksi vain äitiin, joka oli voimaton hankkiutumaan eroon miehestä. Aina aloitettiin alusta ja aina tuli seuraava humala ja siihen liittyvä väkivallanpurkaus. Pete on kirjassa 6-8 vuotias ja aistii sen synkän ja raskaan, joka varjostaa perheen elämää, mutta ei tietenkään ymmärrä väkivallan kierrettä. Peten kertomana aikuiselle lukijalle kuitenkin välittyy kuinka hauras Peten perheen tasapaino on ja on riipaisevaa lukea, miten lapsi oppii vähitellen tajuamaan, että isää on tarkkailtava ja pelättävä, mutta sanoiksi hän ei sitä koskaan pue. Väkivaltatilanteissa Peten aistit ikään kuin sulkeutuvat, värit haalistuvat, äänet haihtuvat, hän jähmettyy liikkumattomaksi, aika pysähtyy, tämä kaikki järkytyksestä. Lopuksi tulee kuvotus. Ikävät asiat hautautuvat, mutta tuntuvat jäävän hajumuistiin, isään liittyvät hajut ovat epämiellyttäviä. Kyllä raskaasti juopotellut isä varmasti haisikin pahalle. Toisaalta kaikki rakkaisiin, turvallisiin isovanhempiin liittyvät hajut ovat hyviä, tuttuja. Isoisä on aivan ihana, lapsirakas, elämää ymmärtävä viisas mies. Hän osaa asettaa sanansa aina lapsen ymmärrettäviksi ja osaa lukea lapsen tunnetiloja niin, että hänen seurassaan on aina lämmin hyvä olla ja myös hauskaa. Peten ja papan yhteisymmärrys on kitkaton, aina ei tarvita edes sanoja. Pete arvostaa suuresti myös papan huumorintajua, samoin lukija. Kirjailijan huumori välittyy Peten avulla myös siinä, mitä Pete kertoo kavereista ja leikeistä. Lapset ovat keskinäisissä suhteissaan kuin pienikokoisia aikuisia, voimasuhteet ovat tiedossa, välillä yritetään haastaa toisen asema, ollaan ilkeitä, kateellisia, ovelia, kerskutaan, valehdellaan ja välillä tunnetaan elämän murjomaa kaveria kohtaan suurta myötätuntoa ja ollaan valmiita unohtamaan kärsityt vääryydet.
Franzénin kuvaama lapsen sielunmaailma palautti minun mieleeni lukemattomia asioita omasta lapsuudestani ja se jos mikä kertoo kirjan maagisesta tehosta. Minun lapsuudenkodissani ei ollut koskaan väkivaltaa eikä myöskään juopottelua, mutta muistan monia muita lapsuuden kavereita naapurustosta ja koulusta, joilla oli vaikeat kotiolot. Muistan myös muitakin pelkoja, joita lapset kokivat ja joista ei aikuisille puhuttu. Evakkoperheiden lapset pelkäsivät uutta sota tai että Neuvostoliitto miehittää Suomen. Pienilläkin padoilla on korvat ja sodasta oli niin vähän aikaa, että se oli usein aikuisten puheenaiheena. Minä pelkäsin, että vanhemmat kuolevat yön aikana sänkyihinsä ja olin aamulla helpottunut, kun taas oli päästy hengissä uuteen päivään. Sen päivän pystyi leikkimään ja touhuamaan itsensä väsyksiin vailla huolen häivää, mutta pimeässä unta odotellessa se painajaismainen huoli taas tunkeutui ajatuksiin eikä siitä voinut kenellekään puhua. Siinä sitä oli tumman veden päällä. - Ihan suotta, minä olin kuusikymppinen tyttö kun menetin vanhempani.

Raparperiviekoitus

Tässä on nopea ja helppotekoinen jälkiruoka, jos kaksi ehtoa täyttyy eli on valmiina a. raparperikompottia (sitä, jota olen käyttänyt kolmessa edellisessä postauksessa) ja b. kinuskimönjää, jota syntyy keittämällä makeutettua maitotiivistetölkkiä (sweetened condensed milk). Tölkkejä voi keittää varastoon (375:n gramman tölkkiä keittelin lempeästi tunnin ja vartin). Avaamattomat tölkit (niin keitetyt kuin keittämättömät) säilyvät elleivät ikuisesti niin ainakin hyvin kauan.
Jos ehdot a ja b täyttyvät, tarvitaan lisäksi maustamatonta turkkilaista jogurttia ja krouvisti murskattuja digestive-keksejä. Annoslaseihin makeaa ja makeuttamatonta vuorotellen kerroksittain ja sillä tavalla syntyy ihanan raikkaankirpeänmakea makuelämys, ei liian ätläkkä, mutta sen verran tuhti, että tietää sanomattakin, ettei sellaista saa joka päivä syödä, vain silloin kun haluaa hemmotella seurueensa arjen yläpuolelle.

Vielä yksi raparperivinkki ennen kuin menevät kirjan kannet kiinni.
Klassillisen Brita-tortun/party-tortun/ kutsukakun täytteenä voi käyttää - kuinkas muuten - raparperikompottia ja sen päälle kerros maustamatonta crème fraîchea. Brita-tortussahan on ohuen taikinapohjan päällä marenkikerros. Pohja puolitetaan, täytettä toiselle puolikkaalle ja
toinen päälle. Raparperikompotin voi korvata lemon curdilla.
Useimmiten Brita-tortun täytteenä on kermavaahtoa ja tuoreita marjoja - mansikoita/ vadelmia /punaisia viinimarjoja ja silloin se on kesäkakkujen kuningatar ellei kauneuskilpailusta ole kysymys.

Raparperihyve

Minun ajatusmaailmani ei tietoisesti työstä raparperia. Välillä ajattelen muutakin ja useimmiten en sitten yhtään mitään. Nyt vain tuntuu putkahtavan raparperiteemaa eikä tämä ole edes viimeinen.
Raparperihyve on muunnos edellisestä reseptistä eli se rakentuu uunissa haudutetun raparperikompotin käyttöön. Siis kompotti on valmiina. Uunivuoan pohja laitetaan peittoon parilla kerroksella digestivekeksejä palasteltuina ja sitten kerros kompottia (levittyy lämpimänä parhaiten) ja päällimmäiseksi tulee marenki. Minun 20 cm kertaa 15 cm vuoassani marenkiin tarvittiin 2 valkuaista hyvin vaahdotettuna + 1 dl sokeria ja ½ dl mantelirouhetta. Parisataa-asteisessa uunissa niin kauan, että pinta on maitokahvin värinen. Kuten kuvasta näkyy, marengista tuli pannukakun näköistä, vaikka yritin nostella siihen oikeaoppisesti taiteellisia huippuja.. Ne valahtivat jääräpäisesti alas samantien.
Tämä syödään haaleana vaniljakastikkeen kera. Annoksen olisi syytä olla sellainen, että se menee kerralla, sillä marenki ei kestä jääkaappisäilytystä. Siitä tulee siellä ikävän näköinen nahistunut nahka, marenkivanhus.

Pappilan apupata

Työelämä häiritsee edelleen harrastuksiani niin, että lukuelämykset ovat olleet pitkään ahdingossa. Tähän tilanteeseen oli oikein sopiva niin koostumukseltaan kuin sisällöltään Hannu Väisäsen Apupata (Otava 2011). Hänen elämäkerrallinen trilogiansa oli nautittavaa luettavaa - erityisesti ensimmäinen lapsuutta käsittelevä osa - joten kielenkäyttö ja siihen perustuva huumori oli tuttua ja ennakko-odotukset palkittiin. Apupadan teki minulle nyt erityisen sopivaksi se, että se koostuu korkeintaan 2-3 sivun irrallisista teksteistä, joiden teemana on hänen elämänsä entisessä ja entisöidyssä pappilassa pienessä ranskalaisessa kylässä. Tekstit ovat aiemmin ilmestyneet kolumneina - siitä mitta - joita minun ei ole ollut mahdollista lukea. Jokainen teksti sisältää arkista elämää tavallisten, mutta omaperäisten ihmisten keskellä ja niihin liittyy havaintoja, kielikuvia ja ilmaisuja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Väisäsen huumori on osuvien sanojen valinnassa ja siinä, miten hän on se muualta tullut, jonka elämää seurataan uteliaasti, mutta joka kuitenkin hyväksytään täysin kyläläiseksi siinä missä muutkin. Ja miksi ei hyväksyttäisi, kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut menestyvä taiteilija ja kulttuuripersoona. Mutta tarinoiden viehätys onkin siinä, ettei Väisänen milloinkaan korosta näitä piirteitään, vaan on vankasti kiinni pienimuotoisessa arjessa ja havainnoi lempeän huvittuneesti ranskalaista elämänmenoa omaperäisten kyläläisten kautta.
Kirjaa voi illalla väsyneenä lukea pari lukua, sitten pientä pohdiskelua eikä unta tarvitse odotella. Juonellista kirjaa en voisi lukea tällä vauhdilla, huonon jättäisin kesken ja hyvän haluaisin lukea isompina annoksina.

Raparperimuruseni

Tämä äkkiseltään talkkunakuorrutteisen näköinen jälkiruoka on totisesti ulkonäköään miellyttävämpi tuttavuus. Näinhän on asian laita usein ihmistenkin kanssa. Tämä on jatkoa raparperiteemalle.
Puolisen kiloa raparperia pilkotaan uunivuoan pohjalle ja päälle sirotellaan puolentoista desin verran sokeria, osa voi olla vaikka fariini- tai ruokosokeria. Makua antamaan voi lisätä vaniljasokeria tai sitruunankuoriraastetta tai inkivääriä tai manteliliköörilurauksen.Vuoka pannaan 175-200 asteiseen uuniin hautumaan noin tunniksi ja siinä ajassa raparperit pehmenevät mössöksi, sokeri sulaa ja imeytyy raparperimassaan, joka voi olla kuumana melko vetistäkin, ei haittaa.
Päälle ripotellaan murutaikina, jossa on
75 g voita
1 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 dl manteleita karkeana rouheena
ja paistetaan 200 asteessa noin puoli tuntia. Nautitaan haaleanlämpimänä vaniljakastikkeen tai puolisulan vaniljajäätelön kera.
Tämän murutaikinan alla voi raparperin tilalla olla hapokkaista omenoista haudutettu hilloke.

Minua ärsyttää

- vaalien tulos, tottakai, sehän kertoo selvästi, että asiat eivät ole hyvin isolla osalla kansaa

- vaalien tulos siksi, että aina vaan läpi pääsee sellaisia, joiden ainoa ansio on tv:stä tuttu pärstä

- oma pärstä kun sen näkee peilistä. Miksei voi olla itsensä näköinen, edes suurin piirtein, elämänsä loppuun asti?

-häähehkutus Englannin kuningashuoneen ympärillä. Siis median lietsoma villiintyminen, sopiihan pr tietysti kuningashuoneelle kaikkien skandaalien vastapainoksi. Sitä paitsi minusta tuntuu kuin olisin aivan äskettäin eikä 30 vuotta sitten katsonut televisiosta suorana lähetyksenä Charlesin ja Dianan satuhäät, joista seurasi kahden täysin yhteensopimattoman ihmisen kiduttava yhteiselo ylellisissä kulisseissa tai pikemminkin kultaisessa häkissä kaiken maailman töllisteltävänä.

-erityisesti se, että mihin nekin heidän häistään kuluneet 30 vuotta on minulta viety, ihan vain yhdessä humauksessa. Onko se nyt reilua? Ei todellakaan.

Mutta se minua ei ärsytä hiukkaakaan, että kevät kuitenkin tuli kaikesta huolimatta ja vauhdilla.
Puissa on ujonvihreät lehdet ja nurkan takana on mäensyrjä valkoisena vuokoista.

Äidin kasvimaalla, raparperin alla...

Kevät on vihdoinkin tullut ja kun mämmikiintiö on saatu täyteen, pitää jälkiruoan olla kepeää, pastellinväristä hepsankeikkaa. Siis ulkonäöltään, sisällön keveys kaloreissa mitattuna on herkkupepulle toisarvoinen asia, jota voin perustella sillä, että jälkiruoka ei ole meillä jokapäiväinen ilmiö.
Raparperi on lapsuuden muistoissa arkinen sesonkiraaka-aine, muikeanhapan, jota ei pysty syömään sellaisenaan. Nuiva asenteeni saattoi johtua siitä, että isä nimitti raparperia sontaputkeksi, koska se kasvaa rehotti kompostimullalla, jonka alkulähde oli puuseestä peräisin, ihan sitä itseänsä. Sato oli runsas, joten usein oli tarjolla raparperikiisseliä eikä se kai siksi kiinnostanut. Myöhemmin olen huomannut, että kiisselistä tulee oikein hyvä, jos siihen lisää sen vielä ollessa kuumaa tuoreita sokeroituja mansikoita, isot viipaloituina. Meillä tehtiin myös raparperipiirakkaa pullataikinapohjalle ja sekin tuntui silloin arkiselta. Nyt sen voi "pimpata" lisäämällä täytteeseen manteli- tai pähkinärouhetta ja tarjoamalla vaniljakastiketta kyytipojaksi.
Tämä keväinen jälkiruokaherkku jäi pieneen mieleeni jostakin Nigella Lawsonin ruokaohjelmasta. Joskus. Olen aina ollut huono tekemään asioita järjestelmällisesti. Olen kerännyt reseptejä 60-luvun lopusta tähän päivään. Niitä on vihoissa, kansioissa, pusseissa, laatikoissa, läjissä ja kasoissa. Järkiperäinen lajittelu ja arkistointi edellyttää eläkkeelle jäämistä ja kun ajattelen sitä työmäärää, olisi helpompi jatkaa elämää palkkatyössä.
No niin. Raparperiripsu eli Rhubarb Ripple on helppo nopeatekoinen. Reseptin pitäisi riittää reilusti 6:lle hyväkäytöksiselle.

½ kg raparperia paloitellaan uunivuokaan ja päälle levitetään
150 g sokeria ja
2 rkl vaniljasokeria tai halkaistu vaniljatanko
ja vuoka 200-asteiseen uuniin n. tunniksi tai kunnes palat hajoavat haarukoitaessa. Annetaan mössön jäähtyä rauhassa ja otetaan talteen myös siitä irronnut siirappi, toivon mukaan vaaleanpunainen, jos oli nuoria raparperinvarsia.

4 dl kermaa vaahdotetaan sakeaksi vaan ei kovaksi ja sitten sekaan pyöräytetään puolihuolimattomasti raparperimössö ja lopuksi vielä huolimattomammin raparperisiirappi.
Valmista tarjottavaksi.
Jos sitä siirappia on runsaasti, voi sitä myös kaataa lasinpohjalle ja päälle kuohuviiniä, tuloksena on raparperibellini. Hölökynkölökyn!

Muisti ja muistot

Lähdin pienelle lomalle lähes suoraan töistä, mutta ainakin pää jäi sinne, sillä yhtä sun toista unohtui. Suurin harmi ja hatutus tuli siitä, kun kamera jäi kotiin. Olin suunnitellut kuvaavani upeita, hyvännäköisiä ruoka-annoksia ennen kuin iskisin hampaani kiinni niihin ja olisin sitten liittänyt kuviin omat kommenttini ja niin olisi syntynyt pienellä vaivalla (=syömällä) ehkä mielenkiintoinenkin postaus. Olin tukehtua kiukkuuni, kun perillä huomasin kameran puuttuvan ja kävin mielessäni läpi erilaisia rangaistuksia itselleni suuresta tyhmyydestä, mutta mikään niistä ei olisi voinut korjata tilannetta, niin makaa kuin petaa ja sitä rataa. Uutta kameraa en voinut itselleni suoda, ei ole kahdelle käyttöä kun en ole yhtäkään opetellut kunnolla käyttämään. Ne huonotkin kuvat olisivat nyt kelvanneet, sillä näyttäviä annoksia kuvauksellisissa paikoissa oli tarjolla joka aterialla. Nyt on vain kestettävä tämän takaiskun seuraukset ja rakennettava nöyrästi jotakin jo kertaalleen hylätyistä kuvista.
Kevät on tullut ja ikkunalaudalla kasvaa heleänvihreä basilika ruukussaan ja sitä tarvitaan runsaasti aina yhtä raikkaaseen tomaatti-mozzarellasalaattiin.
Siihen tarvitaan mozzarellapallukoita, puolitettuja kirsikkatomaatteja, krouvinpuoleista basilika-silppua ja mausteeksi oliiviöljyä,valkoista balsamietikkaa, suolahippusia ja mustapippuria.
Sitten syödään paprikaperunoita.
½ pakettia savustettua pekonia silputaan ja ruskistetaan, lisätään
1 rkl voita (laardia ei täältä löydy) ja
1 rkl oikein voimakasta paprikajauhetta, aidossa unkarilaisessa on ytyä, ja vielä
1 keltasipuli silputtuna, annetaan sipulin pehmetä ja lisätään sitten
1 dl vettä ja annetaan mössön hautua sillä aikaa kun kuoritaan ja lohkotaan
6-800 g perunoita ja lisätään vähän vettä, etteivät perunat tartu paistokasarin pohjaan.
Lisätään vielä
1 keltainen paprika suikaloituna
1 isohko tomaatti kuutioituna
ja kun perunat alkavat kypsyä, lisätään vielä
150-200 g voimakasta maustemakkaraa, esim. salamin tyyppistä kolbaszia viipaloituna ja hetki haudutellaan. Suolaa ja mustapippuria maun mukaan. Tarjoillaan smetanan kera, koska ruoan on tarkoitus olla niin tulista, että pehmennys on paikallaan.
Jälkiruoaksi hedelmäsalaattia tuoreesta ananaksesta, banaanista ja viinirypäleistä, kastikkeena sulanut vaniljajäätelö.

Supersämpylä

Puuro ja leipä pvat olleet perusruokaa minun elämässäni. Muistan lapsuudesta monia puuroelämyksiä: perunapuuro voisilmän kera, pehmeä ohrapuuro kokonaisista ohraryyneistä oli myös koulun ruokalistalla ja oli kaikkien mieleen mehukeiton kanssa, mehukeitto sopi myös mannapuuron kyytipojaksi, vaikka ihaninta se oli kesällä tuoreiden, sokeroitujen mansikoiden kanssa. Riisipuuroa eikä ruispuolukkapuuroa pidä myöskään unohtaa. Kaurapuuro on monien lapsuusmuistoissa limaklimppistä tönkköä, jota oli pakko syödä vaikka oksetti. Moni ikätoverini manasi radion Markus-sedän alimpaan helvettiin, koska hän mainosti jatkuvasti kaurapuuron terveellisyyttä ja aikuiset siihen uskoivat. Minä en kaurapuuroa pahalla muistele, mutta sedästä en pitänyt, hän oli minusta tekoimelä ja tuli tunne, että hän itse asiassa inhosi lapsia. Kaurapuuro ei ollut minulle mikään ykkösherkku, pidin siitä enemmän seuraavana päivänä kun tähteet paistettiin voissa ja syntyi rapea kuori.
"Puuro miehen tiellä pitää" ja "tykkää kuin hullu puurosta", nämä sanonnat pätevät minuunkin, vaikka en mies olekaan eikä minulla ainakaan virallisia hullunpapereita ole. Kolmas puurosanonta, joka tuli ihan syystä mieleeni tänään, alkaa "puuron keitti, vellin sai", mutta se loppu on niin ruokoton, että se unohdetaan. Keitin aamupuuroa erinomaisista, eteläsavolaisen myllyn puuroryyneistä, sekoitus vehnää ja ohraa.

Sunnuntai-aamuna puuro joutaa hautumaan pitkään, arkiaamuihin se ei kuulu ollenkaan. Minulla on teräksinen, vaipallinen haudutuskattila eli kaksinkertaisen seinämän sisään kaadetaan vettä. Maitoliemi ei pala pohjaan ja puuro saa hautua hitaasti ja hyvää tulee. Nestemäärää voi vähentää, sillä sitä ei haihdu niin paljon kuin tavallisesta kattilasta. Ja taas kerran tuli löysä puuro kun en yhtään mittaillut.
Ja nyt asiaan, tässähän on kyse sämpylöistä. Minä teen aina puuronjämistä sämpylöitä ilman sen tarkempaa reseptiä. Vehnäjauhoja tarvitaan enemmän kuin muita, jotta syntyy kunnon sitko, mutta muut jauhot voivat olla kaikenlaisia jämiä nekin. Nyt mukaan tuli ruissihtijauhoja ja kauraleseitä. Liemeen tuli veden, hiivan, suolan ja juoksevan hunajan lisäksi puuronloppu. Makua antamaan kuivattuja karpaloita, aprikoosisilppua, auringonkukansiemeniä ja rouhittuja saksanpähkinöitä, kourallinen kutakin.

Kammat

Kampa on peräpohjalainen perinneleivonnainen ja aitoja, tekijöilleen ainoita reseptejä on niin monta kuin on sukujakin, joissa kampaperinne elää ja siirtyy eteenpäin. Minä en ole kampa-alueelta kotoisin, joten olen vapaasti ja vailla tunnontuskia muokannut reseptiäni mieluisaksi ja samalla tullut totuttaneeksi jälkikasvuni juuri näihin kampoihin. Heidän isovanhempiensa luona kampa oli ollut täysin sokeriton, mutta siitä perinteestä he eivät ehtineet päästä osallisiksi. Monissa kamparesepteissä käytetään margariinia, mutta kun minä kerran olen lähtenyt tälle lavealle läskiselle tielle, en osta margariinia huusholliini. Voilla ja öljyllä hoituu rasvantarve.
Tämä reseptiaukeama on Risto ja Ritva Lehmusoksan toimittamasta kirjasta Urho Kekkosen pöydässä (Ajatus Kirjat 2005).Kirjassa on tasokas ja mielenkiintoinen kuvitus, paljon elämäkertatietoa niin Urhosta kuin Sylvistä, runsaasti reseptejä, jotka sopivat kotioloissa toteutettaviksi, paljon ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa. Kekkosen elämä kattoi suurimman osan 1900-luvusta ja sen mukana lukija saa käsityksen siitä, miten yhteiskunta vaurastui - sotavuodet olivat notkahdus kehityksessä - ja kansan ravitsemus sen mukana, ruokatarvikkeiden määrä moninkertaistui, tuli tuontitavaroita ja opittiin uudenlaista ruoanlaittoa.
Presidentti Kekkonen oli herkkusuu, mutta samalla konstailemattoman, laadukkaan perinneruoan ystävä, ainakin jos lukemattomat tarinat hänestä pitävät paikkansa. Riistaeläimet, vastapyydetyt kalat, kunnon ruislimppu, kirnuvoi olivat hänelle mieluisia ja hän tiesi tarkasti miten lempiaineksista ruoka valmistetaan ja tottapa hän sai tasan sitä, mitä halusi - ehkä vielä senkin jälkeen kun ei enää ymmärtänyt haluta. Häneen liittyvä henkilöpalvonta sensuroimisineen on vastenmielinen kappale historiaa ja itsekin kasvoin Kekkos-Suomesssa lapsesta keski-ikäiseksi enkä osannut olla tarpeeksi objektiivinen ja kyseenalaistaa kaikkea sitä , mikä yhteiskunnassa oli tullut hänen myötään normiksi. Vasta jälkeen päin sen näki, että hän oli aivan liian pitkään vallassa ja se sokaisi ja eristi hänet, hän sai kuuluisat "perässähiihtäjät", kritiikki kuoletettiin eikä kukaan sanonut ääneen, ettei keisarilla ollut vaatteita. Mutta kampa on kampa, sen asemaa eivät poliittiset suhdanteet eikä idänkauppa heiluta.

Minä surautan kampataikinan monitoimikoneella hetkessä ja viileistä aineksista, niin tulee paras lopputulos.

250 g voita
7 dl vehnäjauhoja
0.75 dl sokeria
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta , nämä kaikki hurautetaan murumaiseksi taikinaksi ja sitten lisätään

2 dl kermapiimä-sekoitusta (tai kermaviiliä, tai turkkilaista jogurttia) ja hurautetaan taikinaksi ja saman tien leipomaan.
Taikina kaulitaan n. 1 - 1½ cm:n paksuiseksi suorakaiteeksi, josta pitsaleikkurilla ajellaan sopivankokoisia suikaleita. Moniko piikkisiä kampoja teen ei ole minulle mikään kulttuurisidonnainen kysymys, lapsille pieniin käsiin voi tehdä pikkukampoja kolmella piikillä, isot 7-piikkiset katkeilevat helposti, 4-5 piikkiä on sopiva, pellillä ne taivutetaan hiukan kaareviksi. Tai sitten ei. Kammat paistetaan kuumassa uunissa (225-250), parhaiten ne varmaan paistuvat oikeassa leivinuunissa, mutta kyllä sähköuunikin on ihan hyvä. 8-10 minuuttia on riittää paistoajaksi.

Kädentaidot

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni suunnittelemasta mitä kaikkea voin harrastaa, kun työelämä ei enää vie suurinta osaa ajastani ja ajatuksistani. Voisin opetella kutomaan mattoja, tehdä suuren, värikkään tilkkutäkin sängynpeitteeksi, virkata ikkunaverhot, kirjailla ristipistoilla tyynynpäällisiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sitten tuli järki vastaan. Voisinpa hyvinkin käynnistää sellaisia projekteja, mutta tulisiko niistä koskaan mitään valmista, edes sitä hiiren tuluskukkaroa. Minähän en ensimmäiset viisikymmentä vuotta elämästäni halunnut tehdä yhtään minkäänlaisia käsitöitä ja kun ei halua, niin ei opi, vaikka pakotetaan. Vasenkätisyydellä on osansa siinä vastenmielisyydessä, joka minulla oli kaikkia sellaisia askareita kohtaan, jotka vaativat kädentaitoja ja kärsivällisyyttä, mutta kyllä siihen vaikutti myös uppiniskainen luonne.

Äiti teki paljon käsitöitä ja ompeli omat ja lasten vaatteet ja olisi kyllä opettanut ja neuvonut minua, mutta sehän ei kelvannut. Koulussa oli pakko väkertää jotakin ensimmäiset 9 vuotta ja se oli piinaa. Muistan hikisen, käsissä mustuneen, tiukan lakananpitsin, joka ei edistynyt, vaikka kuinka ähersi sen kimpussa, muistan kutimet, joilta silmukat putoilivat ja tuli vuorotellen löysää ja tiukkaa myssyyn, joka ei sitten valmiina mahtunut edes päähän. Koneompelu oli yhtä painajaista, langat katkeilivat ja tuli paakkuja, jotka jumittivat koneen tai kone huristeli oman mielensä mukaan ja ryttäsi ja sylttäsi kankaan kelvottomaksi. En oppinut lukemaan neuleohjeita ja ahdistun vieläkin niiden näkemisestä, minun on helpompi opetella vieras kieli. Peukalon osasin kerran kutoa/neuloa (??*§¨!), kantapää oli sitten aivan ylivoimainen.

Minulla oli naapurustossa kaksi hyvää ystävää, sisarukset, joiden kanssa tehtiin kaikkea kivaa ja oltiin vuorotellen toistemme kotona ja puhuttiin tuntikausia, poskilihakset nauramisesta maitohapoilla. Heissä oli se omituinen piirre, että he sekä halusivat että osasivat tehdä käsitöitä. Toinen heistä oli jopa oppinut tekemään reikäommelta alle kouluikäisenä (sairasta, toim. huom.) ja meidän istunnoissamme he usein tekivät käsitöitä. Minä kaiketi keskityin siihen nauramiseen. Mutta yhdessä vaiheessa minä heidän yllytyksestään aloitin sen reikäompelun karkealle pellavakankaalle. Suunnitelmana oli kaiketi tehdä tusina ellei kaksi violetinvärisiä tabletteja runsaalla ja taidokkaalla reikäommelkirjonnalla. Yksi tabletti syntyi sisulla ja siinä on yhdessä reunassa yksi surkea, epätasainen rivi sitä kirottua reikäommelta. Minulla ei ole enää mitään mielikuvaa miten sitä tehtiin ja kauanko siinä meni. Olin ehkä 16 vuotias ja se tabletti on minulla edelleen. Ei sillä ole koskaan mitään käyttöä ollut, mutta nyt otin sen rekvisiitaksi valokuvaan.

Kuvassa on Lejondalin kakkuja, jotka ovat helppoja tehdä ja ihan hyviä, eivät mitenkään ikimuistoisia tai tajuntaa laajentavia, mutta cookie muiden cookien joukossa.
Niihin tarvitaan:
200 g voita
1 dl sokeria
2 rkl vaniljasokeria
3 rkl Bailey´s viskilikööriä
1 rkl siirappia
5 dl vehnäjauhoa
2 tl leivinjauhetta
Kaikki ainekset hurautetaan monitoimikoneessa (siitä se helppous) ja ilman konetta taikinaan sekoitetaan:
100 g rouhittua tummaa (vähintäin 70%) suklaata.
Taikina pyöritellään palloiksi, jotka voi litistää haarukalla matalammiksi, tai taikinan voi rullata pötköksi ja leikata siitä reiluja viipaleita. Paistetaan 12-14 minuuttia, 175-200 asteisessa uunissa. Ajan ja lämpötilan antaminen on aina vaikeaa, koska niin taikinat kuin uunitkin ovat yksilöllisiä.
Käytän vaniljasokerin asemesta nestemäistä vaniljaa, maistuu mielestäni paremmalle. Näitä toisia pieniä pulloja, kaiken merkkisiä, ostan laivasta ja lentokentiltä jälkiruokia ja leivontaa varten.

Ajantaju

Kaikilla on tällä meidän laskutavallamme 24 tuntia vuorokaudessa, mutta se, miten kukin aikansa käyttää vaihtelee suuresti. Tunnen tehopakkauksia, jotka suunnittelevat ja myös toteuttavat ajankäyttönsä lähes minuutilleen ja pystyvät siten mahduttamaan elämäänsä niin uralla etenemisen, harrastukset, ystävät ja useimmilla on jopa perhekin, joka tarvitsee osansa ajasta. Nämä duracell-puput ovat tehottomammille kanssaeläjille rasite, mutta hekin ärsyyntyvät usein varsinkin työpaikalla hitaampiin ja unteloihin ihmisiin, joiden paperit eivät palaudu määräaikaan mennessä, kokouksista myöhästellään, informaatio ei mene perille asti ja pahimmillaan sellainen kollega tekee työtään urheilukieltä lainatakseni "peesaamalla" tai tarvitsee suorastaan vetoapua.
Itseäni en tunnista kummastakaan ryhmästä, en tietenkään. Toivoakseni olen jossain näiden ääripäiden puolivälissä. Voisin tietysti tehdä kaiken tehokkaammin, mutta motivaatio puuttuu. Työssäni on rasittavaa (paitsi se, että välillä kaikki on rasittavaa) se, että siihen kuuluu ruuhkahuippuja, joiden jälkeen on niin puhki ja kyllästynyt, että kun toipuu, on jo seuraava ruuhka näköpiirissä.
Ja nyt on sellainen työvuori, jonka takaa ei muuta maailmaa näy. Ei auta kevätpäiväntasaus eikä sen mukana pidentynyt valoisa aika ja toivo keväästä, jossa on parasta se, että sitä seuraa kokonainen kesä. Minä saan jo vieroitusoireita, kun ei ole aikaa kokkailla ja leipoa, luettavana ei ole mitään nautinnollista, koska lukemiseen ei ole kuitenkaan aikaa keskittyä. Jos minulla olisi aikaa, leipoisin brioche-pullia. Edellisestä kerrasta on jo viikkoja. Tämä ranskalainen pulla ei ole makea vaan voinen. Jos se olisi molempia, ylittyisi kohtuus ja pullasta tulisi ähky ja luterilainen syyllisyys, ainakin naisihmisille, koska tiedämme, että läski on ikuista, niin ollen myös taistelu sitä vastaan.
Pienensin reseptin, ettei tarvitse pelotella ketään kirjoittamalla puolikiloa voita- hyi hyi- mutta tulee tästäkin n. 6-8 pullaa, määrä riippuu tietysti koosta. Taikina on tavanomainen, määrät poikkeavat.

1.25 dl maitoa
0.75 dl sokeria
1.5 tl suolaa
25 g hiivaa, joka saa liueta yllä mainittuihin aineisiin. Ja sitten lisätään
4 dl vehnäjauhoja
2 munaa ja sitten lisätään taas
4 dl vehnäjauhoja ja lopuksi
250 pehmeää voita

Taikina nostatetaan kolmesti, se lienee tämän ohjeen onnistumisen edellytys. Ensin 45 minuutin nostatus ja sitten taikinaa vaivataan hetki ja annetaan taas nousta 45 minuuttia. Sitten se leivotaan eli kaulitaan levyksi, jolle ripotellaan:
rusinoita
silputtuja kuivattuja hedelmiä (aprikoosi, taateli tms.)

Levy kääritään rullalle, leikataan paloiksi, jotka pannaan pystyyn muffinsivuokiin, nostatetaan taas 45 minuuttia, voidellaan munalla, paistetaan n. 15-20 minuuttia 200-asteisessa uunissa. Jäähtyneille pullille tomusokerikuorrutus.

Elämän juhla

Nyt tuntuu typerältä ja tyhjänpäiväiseltä kirjoittaa mitä on syönyt, miltä se maistui ja miten se tehtiin kun tietää, että sadattuhannet ovat menettäneet kotinsa, ehkä yhtä monet henkensä. Ainahan tässä maailmassa on kodittomia, nälkää näkeviä ja kuolevia ihmisiä, mutta suuret luonnonmullistukset pysäyttävät ja panevat ajattelemaan ainakin joksikin aikaa kunnes arki ja oma turvallisentuntuinen elämä tempaavat mukaansa ja niin sitä elää taas omassa mittakaavassaan omine iloineen ja huolineen. Ei kukaan jaksaisikaan kaiken aikaa kantaa koko planeetan ongelmia ja murheita kun ei niihin voi pieni ihminen vaikuttaa millään lailla, ei ainakaan luonnonmullistuksiin.
Voimattomaksi itsensä tuntee, vaikka vastustaisi aktiivisesti ydinvoimaa, väkivaltaa, rasismia, mielivaltaa ja vaikka toimisi yhtä aktiivisesti luonnon, heikompiosaisten ja rauhan puolesta. Lähiympäristössään voi nähdä, että humanitäärinen työ tuottaa tulosta, mutta globaalien ongelmien edessä on yksilö voimaton. Näen, että nuorisoa ainakin masentaa ja pelottaa jatkuvien uhkien varjossa eläminen ja kaiken kauheuden tulviminen livenä tiedotusvälineistä.
Meillä ei kuitenkaan kaiketi ole kuin tämä yksi elämä maan päällä joten siitä lahjasta pitää voida nauttia, tänään ja tässä. Olen jo niin pitkään elänyt, että olen oppinut sen, että elämä on parasta silloin kun arki, se harmaa, soljuu tasaisesti ja totutusti päivästä toiseen. Elämän juhla on siinä kun arkea oppii arvostamaan silloin kun sitä elää eikä vasta sitten kun se järkkyy. Minäkin tästä tokenen ja jatkan niin luku- kuin kokkausharrastusta. Ja kerron mitä tässä minijuhlassa syötiin.

Creamy Chicken Spaghetti Casserole

on tämän ruokalajin nimi koko komeudessaan, mutta kun sitä lähemmin tarkastelee se on vain yksi muunnos lisää ihan tavallisesta kana+pasta vuoasta, samaa sukua kuin meidän perheen Kanakalle.
Tämä on peräisin Pioneer Woman-blogista. Minä aikoinani kyllästyin kyseisen blogin kaupallisuuteen ja tekohauskuuteen ja päätin kostaa sivuuttamalla koko blogin, mutta tämä - kuten monet muutkin päätökseni - ei ole pitänyt. Olen kuin olenkin välillä käynyt hätäisesti kurkistelemassa mitä siellä on tekeillä. Tämä ohje jäi pääpiirteissään mieleeni, koska pääosassa on Kana, kokonainen, tuore, ei pakastettu ja johdatustako se sitten, että lähikaupassa oli kanatarjous, en ole ennen nähnyt. Hinnaksi tuli vajaat 2 euroa kilo. Se, että minulla oli vapaapäivä, ratkaisi asian. Siitä tuli kanankäsittelypäivä, välillä katselin Holmenkollenin MM-kisoja ja välillä luin Deon Meyeriä, joka on minulle uusi dekkarikirjailija ja

virkistävän erilainen, koska hänen kirjoissaan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, alkukieli on afrikaans. Minä luen niitä englanniksi, suomennoksia ei taida olla.

Mutta Kana on nyt pääosassa:

Kana kattilaan ja sen verran vettä, että se peittyy, annetaan kiehuskella kunnes on kypsää, noin 40-60 minuuttia painosta riippuen. Sitten kana nostetaan jäähtymään, keitinliemi siivilöidään ja kaadetaan takaisin kattilaan, 2-3 dl siitä varataan kastikkeeseen.
400g tuoreita herkkusieniä lohkotaan, paistetaan hetki voissa, lisätään suolaa ja jauhettua
valkopippuria ja sitten kaadetaan pannulle
2 dl kuivaa valkoviiniä ja annetaan liemen hiljalleen kiehua pois

Sitten tehdään valkokastike eli
voita ja vehnäjauhoja haudutetaan hetki ja lisätään vähitellen nesteitä:
2-3 dl kanan keitinlientä
2 dl maitoa
2 dl kuivaa valkoviiniä, maustetaan suolalla ja rouhitaan sekaan runsaasti mustapippuria.
Suolan kanssa kannattaa olla varovainen, sillä kastikkeeseen tulee vielä runsaasti juustoraastetta, parmesaania sen pitäisi olla, minä murustelin sekaan ison köntin Auraa, koska parmesaaniosastoni oli tyhjä.
Pätkin n. ½ kg spagettia ja kypsensin ne kanaliemessä.
Jossain lukemisen, kisojenkatselun ja kastikkeenteon välissä riisuin jäähtyneen kanan nahastaan ja raatelin lihat luista. Uudisasukasnainen viettää ronskia karjatilaelämää (ehkä teurastaakin itse?!) ja hän repi kanan ihan silpuksi, minä jätin isompiakin paloja. Sitä paitsi lihaa tuli niin paljon, että pakastin lihoja ja lientä yhteen keittoon tarvittavan määrän.

Kanavuoka jatkuu:
Sekoitin lihat, sienet, spagetin ja kastikkeen ja sitten muistin, että pitäisi myös lisätä jonkun kokoinen tölkillinen laadukkaita mustia oliiveja silputtuina. Oliiviosastollani ei ollut mustia eikä laatuakaan, pieni vauvankourallinen vihreitä oliiveja sai ottaa vastuun maun viimeistelemisestä.
Mössöä riitti kahteen uunivuokaan, juustoraastetta (löytyi hippunen pecorino-osastolta) päälle ja uuniin (200 astetta) noin puoleksi tunniksi. Ihan hyvää. Kastiketta olisi saanut olla vielä enemmän, sillä kun jämät lämmitettiin seuraavana päivänä, oli spagetti imenyt kastikkeen ja ruoasta oli mehevyys poissa.
Se, että tämä selostus on rönsyilevä (=sekava) voi johtua siitä, että olin tässä välillä oikein kunnolla sairas ja meni ote rutiineista, kuin myös siitä, että tein kaiken ulkomuistista, koska minähän käyn niillä sivuilla kuin kissa kuumassa uunissa. Periaatekysymys.

Porkkanabéarnaise

Tämäkin ohje on niitä matkan varrella mukaan tarttuneita, kun matkaaja on tällainen epäjärjestelmällinen, vaan toivoakseni ei sentään epäsiisti erakkoluonne. Olettaisin, että tämä on peräisin jostain lehdestä tai sitten ei, mutta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko tämä pelkkää "peruskauraa", joka on kaikkien kokkien tiedossa. Minulle oli yksinkertaisuudessani uusi oivallus se, että vihanneksille tarkoitettu kastike on sekin tehty - vihanneksesta. Mutta mahtuuhan maailmaan ällistelyä. Ehkä minulla on hyvin rajoittunut käsitys kastikkeista, mutta tällä porkkanajutulla se ainakin laajeni ja syveni vähäsen. Ja sitä paitsi tämä kastike sopii hyvin myös lihalle. Kalasta en sano mitään, en ole sen vertaa kalaihminen, että osaisin virtuaalisesti makustella ja oikeasti ei ole tarpeeksi kiinnostusta kokeilla.

400 g porkkanoita kuoritaan, viipaloidaan lanteiksi ja keitetään vähässä ja vähänsuolatussa vedessä kypsiksi. Ota keitinlientä desin verran talteen.

Porkkanoiden kypsyessä
½ dl valkoviinietikkaa ja
3-4 rakuunanvartta keitellään hissukseen kokoon

Rakuunanvarsista riivityt lehdet pannaan porkkanoiden sekaan ja soseutetaan, lisätään viinietikantilkka (miinus rakuunanvarret) ja

75 g pehmeää voita, vatkataan vähän, suolaa ja valkopippuria maun mukaan

Voilà, pehmeä samettinen kastike on valmis. Liraus keitinlientä, jos halua notkistaa kastiketta.

Kuvassa on Ukolle ja Akalle tarjolla keitettyä kukka- ja parsakaalia, maissia, lohkoperunoita (jotka vain näyttävät palaneilta) ja broilerinfileepihvejä.

PS. Minulla on vahvana sellainen tunne, että kastikkeeseen sopisi ½ dl kuorituista manteleista tehtyä rouhetta. Tunne perustuu siihen, että mantelirouhe teki porkkanalaatikosta täydellisen.

Seinä

Isän minulle jo ennen kouluikää lukema Robinson Crusoe sytytti minussa sammumattoman viehtymyksen selviytymistarinoihin. Selviytyminen on sitä, että pärjää ihan yksin ja ihan itse vaikeissa olosuhteissa. Siksi minä varmaan nykyään luen Jack Reacher-kirjoja, hän jos kukaan on kaikkien selviytyjien äiti (jos näin saa sanoa 110%:sesta machomiehestä).
Nyt olen lukenut myös minulta huomaamatta jääneen selviytymistarinan, joka antoi ajattelemisen aihetta. Kirja ilmestyi Itävallassa 1962, suomennettuna 1964, mutta ei koskaan osunut käsiini, vaikka olinkin ahkera kirjastonkäyttäjä. Nyt Muna neuvoi Kanan kirjan jäljille ja olen siitä iloinen, parhaimmat lukukokemukset saa yleensä läheisen henkilön suosituksesta. Kirjaa ei enää löytynyt suomeksi, mutta löytyi edelleen ruotsiksi edulliseen alle 2 euron hintaan.
Marlen Haushofer kirjoitti Seinän eikä hän paljon muuta kirjoittanutkaan ja elämänsä pituuskin jäi 50 vuoteen.
Kirjan tapahtumat ovat minimaalisen pieniä, mutta aiheutuvat tämän planeetan koko olemassaoloa uhkaavasta tapahtumasta. Alpeilla metsästysmajassa lyhyttä lomaa viettävä seurue hajaantuu kun muut kävelevät alas laaksossa olevaan kylään ja noin 40 vuotias nainen jää yksin majaan. Muut eivät palaa enää koskaan. Aamulla lähtiessään etsimään heitä nainen törmää seinään , läpinäkyvään, viileään seinään, jonka toisella puolella elämä on pysähtynyt, kaikki elollinen kasveja lukuun ottamatta kuollut. Kuolleet ovat jähmettyneet niille sijoilleen, kun se jokin tapahtui, joka aiheutti seinän. Puro soljuu syvältä seinän alitse toiselle puolelle, mutta sitä ei nainen aio tutkia, ei liioin sitä kuinka korkea seinä on, kuinka laaja on alue, jonka sisälle hän on jäänyt. Nainen alistuu siihen, että hän on yksin, alppimajassa melko paljon varusteita ja ruokavarastoja ja hänen seuranaan viisas koira, joka oli palannut kylästä takaisin ennen seinää. Jonkun ajan kuluttua paikalle ilmestyi tuskissaan lehmä, jota ei ollut lypsetty muutamaan päivään. Vielä ilmaantui kissa, joka sai myöhemmin poikasia, myös lehmä poiki ja sai sonnivasikan.
Nainen keskitti kaikki voimansa pitääkseen itsensä ja eläimet hengissä. Seinän olemassaolosta hän ei piitannut eikä edes pohtinut sen olemassaoloa. Oliko koko muu maailma kuollut vai oliko seiniä muuallakin ja niiden keskellä sattumanvarainen kokoelma elämää. Hän oli kaupunkilaisnainen ja tottumaton maaseutuun ja ruumiilliseen työhön, mutta henkiinjäämistaistelusta tuli se siperia, joka opetti. Lehmä antoi peruselannon, perunoita ja papuja löytyi siemeneksi sen verran, että hän raivasi kasvimaan ja satoon asti oli pärjättävä talon ruokavarastolla, joka tulisi loppumaan. Jonain päivänä ei olisi suolaa eikä tulitikkuja eikä muutakaan keinoa tulentekemiseen.
Pitkät katkelmat on naisen pohdintaa tästä uudesta, odottamattomasta elämästä, joka muutti kaiken ja tuli tärkeämmäksi kuin mikään entinen. Perhe, ystävät, yltäkylläisyys, työelämä, kulttuuri, pukeutuminen, tulevaisuuden suunnitelmat, kaikki menettivät merkityksensä taistelussa hengissäpysymisestä luonnonvoimien armoilla ypöyksin. Kotieläimistä tuli elämän tärkein sisältö ja niiden takia oli voitettava aika ajoin iskevä masennus. Vastuu eläimistä sai hänet aina tokenemaan ja jatkamaan sitkeästi alkeellista, raskasta elämää. Nainen teki löytämiinsä vanhoihin kalentereihn päiväkirjamerkintöjä ja keräsi niistä myöhemmin tarinansa siltä varalta, että joku vielä olisi olemassa ja löytäisi hänen asuinsijansa. Hän kirjoitti niin kauan kuin hänellä riitti paperia ja kun se loppui, hän oli ollut kaksi ja puoli vuotta seinän eristämässä maailmassaan. Sen pituinen se.
Kiinnostukseni selviytymistarinoihin johtuu todennäköisesti siitä, etten ole hiukkaakaan selviytyjä. Yksinäisyys sopii minulle, mutta ei tietenkään täydellinen. Pahinta olisi se, että minä olen epäkäytännöllinen eikä minulla ole sitä arvokasta talonpoikaisjärkeä, se vähäinenkin haihtuu, koska mielikuvitusta on sitäkin enemmän ja jos olisin Seinän nainen pääni pimenisi kaikista kauhukuvista, joita aivoni syöttäisivät joka tilanteeseen. Jos jostain syystä onnistuisin ampumaan kauriin enkä itseäni, niin sen nylkeminen, sisälmyksien poistaminen ja paloittelu olisi ylivoimaista. Voisin ehkä oppia lypsämään, mutta en pystyisi auttamaan poikivaa lehmää enkä edes teoriassa pysty viemään loppuun ajatusta maidonsaannin varmistamisesta siten, että lehmä lisääntyy oman jälkeläisensä kanssa. Lopuksi tieto siitä, että puhuisin lopun elämääni vain eläimille saisi minut opettelemaan niiden kieltä ja sen myötä kulkemaan nelinkontin ja syömään ruohoa. Mutta sitä ei onneksi kauan kestäisi.

Corn casserole

Maissilaatikko on vähän kulmikas nimi tälle ihan kelvolliselle lisäkkeelle, mutta pata eikä muhennos se ei ainakaan ole. Maissivuoka menettelee nimenä, mutta olkoon nyt vain kotoinen laatikko. Amerikasta se on kotoisin, kiitospäivän ruoka, joka aikoinaan tehtiin tietysti tuoreesta maissista, mikä on edelleenkin mahdollista,vaan ei minulle nyt. Minä tein pakastemaissista, koska niin oli ohjeessa, jonka viime syksynä näin enkä kirjoittanut muistiin mitään, koska se on yksinkertainen eikä määrien kanssakaan ole niin nöpönnuukaa. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu, mutta en kerta kaikkiaan muista missä ohje tuli vastaan ja kun sitten googlailin, läiskähti näytölle yli miljoona osumaa, joten enpä taida polkea kenenkään tekijänoikeusvarpaille.

Aluksi voidellaan laatikko, siis uunivuoka ja sinne kaadetaan:
500 g pakastemaissia, jäisenä ja päälle kaadetaan seos, jossa on
1½ dl kermaa (minä häpeämätön laitoin kuohukermaa, mutta kevyemmätkin sopinevat)
1 dl kermaviiliä
vajaa dl korppujauhoja
2 munaa
50 g sulatettua voita
1 tl suolaa
ripsaus jauhettua valkopippuria
töpsäys paprikapulveria
hyppysellinen sokeria
Laatikko muhimaan noin tunniksi 175-asteiseen uuniin. Se sopinee monenlaisten pääruokien lisukkeeksi, mutta erinomaisesti se ainakin maistui cordon bleu- broilerinfileiden kanssa, joiden täytteenä oli Aura-juustoa ja savukinkkua.
PS. Olen tietoinen sekä maissilaatikon että fileiden rasvamäärästä enkä aio keventää jatkossakaan, mieluummin olen välillä vaikka kokonaan syömättä.

Perinnepuolukkapuuro

Minä pidän puolukan kirpeydestä ja monikäyttöisyydestä. Se sopii niin pää- kuin jälkiruokiin ja leivontaan ja on helppo säilytettävä ja poimittava ( sanon minä, joka olen viimeiset 15 vuotta poiminut torilta).
Kun vain ajattelenkin ruispuolukkapuuroa, nousee hyviä muistoja mieleen. Se oli taivaallista niin kotona kuin koulussa, kuumana ja kylmänä, aina maidon kanssa. Se oli rukiisen ruokaisaa ja riitti ateriaksi, jos oli vielä lisäksi näkkärivoileipä. On suurta saamattomuutta, ettei sitä tule itse keitettyä. Nyt pitäisi melkein luvata itselleen, että lähiaikoina se tapahtuu. Tai sitten ei. Elämä on nykyään niin ohjelmoitu, ettei mitään voi tehdä silloin kun se mieleen juolahtaa. Sitten kun sopiva rako löytyisi, ei enää juolahda.
Tämä puolukkapuuro on kevyempi, selvästi jälkiruoka, helppo ja vaivaton, jos on yleiskone käytettävissä, hieman enemmän tekijäänsä sitova, jos täytyy pitää sähkövatkaimesta kiinni ja aika rasittava, jos pitää vatkata käsin (ei tätä varmasti kukaan väärin ymmärrä, mutta selvennän varmuuden vuoksi, että käsikäyttöisellä vispilällä, ei siis käsillä).

4 dl kiehuvaa vettä (yleiskoneen) kulhoon, lisätään
1½ dl ruissihtijauhoa ja huristetaan koneella n. 15 min., lisää
1 dl sokeria (sokerin määrä syytä tarkistaa lopuksi, lisätä voi aina)
1 rkl vaniljasokeria
3 dl puolukkasurvosta ja taas vatkataan ainakin 15 minuuttia

Tämä puuro ei ole oikeastaan puuroa vaan ilmavan kuohkeaa puolukkavaahtoa, kevyempää kuin perinteinen mannasuurimoihin tehty vispipuuro, jota myös lappapuuroksi kutsutaan ainakin pohjois-Suomessa. En tiedä onko nimi käännös ruotsista (klappgröt)vai syntynyt äänen perusteella. Ruotsalainen vispilä sanoo klapp-klapp ja suomalainen lap-lap.
Vähempikin vatkaaminen voisi riittää tähän puuroon, en ole kokeillut. Mutta olen ruvennut suhtautumaan epäluuloisesti vanhoihin resepteihin, joissa esi-äidit vaahdottavat päivät pitkät leipoessaan. Moni resepti toimii, vaikka vain mättää kaikki ainekset sekaisin. Luulen, että keittämisen ja leipomisen on joskus haluttu olevan vaikeaa, vaivalloista ja vaativaa naistyötä, etteivät miehet vain aliarvioisi sitä työtä ja sen tekijöitä.

Palapeli

Tämä palapeli on joululahja. Se esittää Henricus Hondiuksen maailmankarttaa vuodelta 1617. Olen viettänyt lukemattomia tunteja sen parissa viihtyen erinomaisesti. Se on täynnä pieniä yksityiskohtia ja kirjoitusta, mikä hieman helpottaa kokoamista. Minulla voi olla vähän perinnöllistä taipumusta tykätä palapelin kokoamisesta. Äitini puuhasteli intohimoisesti kaikenlaisten pulmapähkinöiden ja sanaristikoiden parissa ja oli aivan ekstaasissa 5000 palan palapelistä, josta kolme neljäsosaa oli lähes pilvetöntä siniharmaata taivasta. Minä tiesin yhdellä vilkaisulla, etten ikinä selviäisi siitä haasteesta. Hermot siinä pettäisivät ja peliparka joutuisi jonkun nöyryyttävän ja ansaitsemattoman koston kohteeksi (sylkisinkö sen päälle vai peräti pissaisin?!), mikä vain osoittaisi kuinka primitiiviseksi voisin taantua pelkästä turhautumisesta.

Mutta tämä 1000-palainen on juuri sopiva. Palapeliä ei kannata ruveta kokoamaan muutamaksi minuutiksi, siihen on varattava aikaa. Paloja on lajiteltava värien mukaan, tuijoteltava niitä niin tiiviisti, että värisävyt painuvat verkkokalvon muistiin ja alitajunta työstää yksityiskohtia niin, että palat napsahtelevat oikeille paikoille. Silti samalla ajatukset ehtivät kuljeskella hyvin rentouttavalla tajunnanvirtamenetelmällä omia polkujaan kuin Marlboro-mies ikään. Lopuksi on suorastaan määrättävä itsensä lopettamaan ja hoitamaan muita hommia. Mutta eihän itseään ole pakko totella.

Minä en kokoa samaa peliä ikinä toista kertaa. Valmis palapeli saa tarkoitukseen valmistetun lakkakerroksen ja sitten sen voi kehystää. Minä en myöskään kokoa palapelejä, joihin ei ole mallikuvaa, se on minusta aivan kamikazelaji, ne hermot, ne hermot. Mallikuvan perusteella pelin valitsenkin, ei mitään yltiöäiteliä alppimaisemia eikä kukkaloistoa. Mielenkiintoisimmat palapelit löytyvät taidemuseoiden myymälöistä. Olen koonnut muutaman Pieter Brueghelin maalauksen. Sekä vanhemman että nuoremman Brueghelin maalauksissa on valtavasti yksityiskohtia, jotka on pakko huomata palapeliä kootessa, väkeä on vilisemällä, rumia, lihavia, vanhoja, lapsia, heillä hupaisia vaateparsia ja hattuja, koiria, hevosia, rahvaan arkea 1500-luvun Alankomaissa. Siinä kiinnostuu perehtymään taiteilijan muuhunkin tuotantoon ja yltyy jopa suunnittelemaan matkan nähdäkseen alkuperäisiä maalauksia. Ja perillä voi taas hankkia palapelin...

Voihan nenä!

Joulu jätti tyhjiön. Ruoanlaitto ja leipominen euvät kiinnosta edes teoriassa, alennusmyynnit ahdistavat, ennätysluminen talvi ja pakkaset eivät saa minua ulkoilemaan edes velvollisuudentunnosta. Lukeminenkaan ei lähde liikkeelle ja vie mukanaan, vaikka kirjoja maailmassa riittää.
Epäonnistunut, tyngäksi muokattu kuvantekele esittää Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jonka sain joululahjaksi. En ole lukenut tältä Finlandia-voittajalta mitään muuta. Taustatiedoista ilmenee, että hän on aikaisemminkin sekä myynyt hyvin että saanut kiitosta omaperäisestä ilmaisusta.
Nenäpäivässä ei ulkonaisesti tapahdu juuri mitään, mutta päähenkilön päässä sitäkin enemmän. Irman, keski-ikäisen (?), pienituloisen, yksinelävän naisihmisen eristyneisyys aiheuttaa lähes autistisia oireita, joiden vuoksi hän ja hänen ajatuksensa törmäilevät holtittomasti. Välillä tuntuu ettei hän pysty ollenkaan ohjailemaan ajatustoimintaansa saati hallitsemaan sitä, vaan koheltaa kuin kauko-ohjattuna, soittelee vieraissa taloissa vieraiden ihmisten ovikelloja ja esiintyy taloustutkimusta tekevänä haastattelijana saadakseen kontakteja kanssaihmisiin. Ujo hän ei ainakaan ole - minä olen enkä todellakaan voisi olla oikeastikaan mikään haastattelija ja rimputella vierailla ovilla ja työntyä sisään, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Irma on pikemminkin omituinen.Toinen kysymys on sitten kuinka omituinen saa olla, eihän hän halua kenellekään mitään pahaa eikä yritä hyötyä kenestäkään.
Rimmisen kieli ja kielikuvat ovat todella erikoisia, usein osuvia, mutta välillä liika on liikaa ja kieli muuttuu itsetarkoitukseksi. Jos nyt yrittäisin haakuroida samanmakuista nälseää tyyliä, pitäisi pääkopasta pelmahtaa ajatuksenhahtuvia ja niistä sitten suohkia pumpsea aivopilvi. Mutta kaikki on niin tymäkkää ja vastentahtoisen nahkamaista, etten yllä Irman aivohetteikön hiivoittumisen tasolle, vaan tahkeassa päässäni juomuilee säleä raide, joka pitää ajatukset maan kamaralla polvia myöten eivätkä ne koskaan pilveydy hilperöiseksi nautinnoksi. Mutta enhän minä kirjailija olekaan.