Julma ja viaton

Niccolò Ammanitin kirja Minä en pelkää ilmestyi suomeksi jo 2004, mutta on jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Sain sen käsiini aivan sattumalta ja luin lähes yhteen menoon. Olen kiitollinen sattumalle, ei jokainen eikä edes joka toinen lukemani kirja ole lukuelämys, suurin osa unohtuu saman tien.
Kirjailijakin on minulle aivan tuntematon, mutta nettitutkimukseni perusteella tiedän, että hänen teoksensa ovat sekä arvostelu- että myyntimenestyksiä. Nyt otan tavoitteekseni lukea hänen muunkin tuotantonsa.
Minä en pelkää kertoo 9-vuotiaan pojan kokemana kuumasta, kuivasta kesästä ja köyhän perheen elämästä piskuisessa italialaisessa kylässä joskus 1970-luvun lopulla. Poika, Michele, on vielä lapsuuden mielikuvitusmaailmassa kiinni, joten hän ei osaa tulkita tapahtumia, vaikka tekeekin havaintoja. Lukija sen sijaan tajuaa, että jo entuudestaan köyhä ja yksinkertainen elämä on uhattuna pelottavalla tavalla.
Michele löytää autiolta maaseudulta hylätyn talon ja sen lähettyviltä näkyvistä peitetyn syvän kuopan, jossa on vankina hänen ikäisensä poika. Michele tajuaa tilanteen kammottavuuden, mutta ei aluksi yritä pelastaa poikaa. Hän yrittää kertoa isälleen, mutta tällä ei ole aikaa kuunnella. Michele ei saa likaista, lähes tajutonta poikaa mielestään ja käy salaa tapaamassa tätä, noutaa vettä juotavaksi, tuo syömistä, ja poikien välille syntyy suhde, joka velvoittaa Michelen auttamaan poikaa. Hän joutuu ponnistelemaan fyysisesti, loukkaakin itsensä, ja joutuu taistelemaan pelkoa vastaan. Hän ymmärtää, että jotain pahaa on tekeillä ja samanaikaisesti hän edelleen uskoo noitiin ja kummituksiin, hakea rohkeutta ja toimintamalleja milloin raamatunkertomuksista, milloin lukemistaan sarjakuvista.
Ammaniti kuvaa lapsuuden ajatusmaailmaa ja lasten keskinäisiä suhteita niin taitavasti, että lukijankin sisäinen lapsi virkoaa ja tunnistaa, että juuri tuollaista se oli. Pienessä kylässä on puolentusinaa lasta ja heidän johtajansa on säälimätön julmuri, joka nöyryyttää ja rankaisee tovereitaan sellaisten sääntöjen perusteella, joita kaikki tottelevat ymmärtämättä, että yhdistämällä voimansa valta olisi heillä. Etsimättä mieleen tulevat William Goldingin Kärpästen herra ja Jan Guilloun Pahuus. Niissäkin lasten järjestelmällinen julmuus rehottaa ja aikuiset eivät näe tai kieltäytyvät näkemästä. Kirjallisuuden ja miksei omien lapsuudenkokemusten perusteellakin voi sanoa, että yleensä lapsilla on taju oikeudenmukaisuudesta ja suurin osa kavahtaa väkivaltaa ellei sitten ole kysymyksessä itsepuolustus. Mutta aina on niitä ilkimyksiä, jotka eivät noudata muita pelisääntöjä kuin omiaan, "puukottavat selkään", lyövät pienempiään, nolaavat heikompiaan ja mikä tuntuu vielä vastenmielisemmältä, rääkkäävät eläimiä. Lapset eivät yleensä kerro - kantele - yhteisönsä toiminnasta aikuisille, joilla olisi mahdollisuus ja velvollisuus tehdä loppu epäterveistä ilmiöistä. Millainen onkaan aikuisten maailmassa se, joka saa lapsena rauhassa kiskoa hyönteisten siipiä ja raajoja irti, härnätä koiria, kivittää lintuja, hukuttaa kissanpentuja?
Minulta on myös toistaiseksi lukematta Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genetsaretin järvessä. Sekin on tarina, jossa lapsuuden ja samalla viattomuuden loppu on käsillä ja kaiken yllä on painostava uhka, jonka on purkauduttava eikä mikään ole enää kuin ennen.