Välipalat

Kun minä olin pieni, kaikki lapset tiesivät mitä luonnosta voi syödä. Niin luonnonläheistä se elämä oli, ehkä myös nälkä oli koettu olotila. Suolaheinää oli virkistävää syödä, nimensä mukaan suolaisen kirpakkaa. Marjoja syötiin kourakaupalla, saatettiin myös punoa vasua tai pujotella heinänkorteen, mustikoita, mauttomia juolukoita,metsämansikoita, vattuja, variksenmarjoja, ruusunmarjoja aidoista, happamia pakkasennipistämiä pihlajanmarjoja. Kuorittu koivunvarpu työnnettiin muurahaiskekoon ja imeskeltiin mitä makeaa siihen sitten tuli, muurahaisen pissaa kaiketi. Kuusenkerkkiä pureskeltiin, samoin pihkaklönttejä. Puutarhoista pöllittiin herneitä ja porkkanoita, syksyn pimeinä iltoina näpisteltiin houkuttelevasti tuoksuvia omenoita.
Mitään varsinaista ostovälipalaa ei kodeissa ollut koska ei kaupoissakaan. Voileipää, useimmiten vailla päällisiä, ja maitoa. Minä sain melko pienestä laihaa maitokahvia, johon lisäsin pullanpaloja ja sokeria, tamppasin lusikalla tiukkaan ja sitten nautiskelin sen herkun. Meillä sen nimi oli moso. Pullaa leivottiin joka lauantai ja minä sain sen, mitä jäi jäljelle voitelumunasta. Sekoitin siihen sokeria ja vehnäjauhoja ja niin oli ikioma kakkutaikina valmis ja söin sen, raakana tietysti.Olen jo aivan pienestä mielistynyt taikinansyöntiin, leipä-, pulla-, kakku- tai piparitaikina, kaikki maistui. Lettutaikinaa minä join, söin toki valmiita lettujakin. Niitä tarjoiltiin useimmiten sokerin kanssa, joskus oli muikeaa kotitekoista raparperi- tai omenahilloa. Mansikoita ei riittänyt hilloksi asti. Ne syötiin mansikkamaalta sitä mukaa kun kypsyivät, usein salaa. Äidiltä opittu välipala oli raakojen perunaviipaleiden paistaminen suoraan hellan päällä, sellaisen puillalämmitettävän. Ripsaus suolaa ja hyvää oli. Oma keksintö oli voidella reikäleivästä leikattu pala runsaasti voilla ja sitten painaa se voi puoli hienoonsokeriin. Täyttävää ja maittavaa.